18.8.2015
Margaret Thatcher lakkautti kriisitietoisuudessaan ja moraalipaniikissaan joskus -80-luvulla valtion (”There is no society), nimesi julkisen sektorin taakaksi, hyökkäsi ammattiyhdistysliikkeen kimppuun, polki työehtoja ja kiukutteli EU:lle sosiaalisten oikeuksien puolustamisesta.
Hänet muistetaan siitä, että hän tuotti tehokkaasti tuloeroja laskemalla rikkaiden verotusta ja kiristämällä matala- ja keskituloisten verotusta. Britanniassa toteutettiin tuolloin meilläkin nyt vaadittavat rakenneuudistukset. Julkiseen terveydenhuoltoon ja sosiaalitoimeen toteutettiin sisäiset markkinat, sosiaaliturvaa leikattiin ja jopa kunnallinen asuntotuotanto yksityistettiin. Lakisääteistä eläketurvaa heikennettiin ja kansalaisia kehotettiin ottamaan oma yksityinen vakuutus. Kuulostaako tutulta tämän päivän Suomessa. Vahinko vain, että Britannian julkiset menot bruttokansantuotteesta eivät suostuneet laskemaan, vaan pysyivät samalla tasolla kuin ennen rakenneuudistuksia.
Hyvinvointivaltioon on aina liittynyt ongelmia, Pekka Kuusi kauhisteli jo viisikymmentäluvun lopulla sosiaalimenojen suuruutta ja povasi suomalaisen sosiaalipolitiikan ajautuvan tulevaisuudessa kriisiin. Suomalainen eliitti on kuitenkin huolehtinut siitä, että apua ei anneta laiskoille ja pahatapaisille. Suomalaista mentaliteettia kuvaa enemmänkin kovuus kuin hempeily. Köyhäinapu on ollut suomalaisessa moraalikoodissa hävettävää ja siihen on turvauduttu vain viimeisessä hädässä.
Tänä päivänä ei ehkä julkisesti syyllistetä apua hakevaa ihmistä. Julkinen tuomio annetaan erilaisten talousteorioiden muodossa. Hyvinvointivaltio tuottaa tehokkuustappioita, verokiila on liian suuri, jotta yritykset voisivat työllistää, julkinen velka kasvaa liikaa, rahoituskriisit kroonistuvat ja työmarkkinat ovat liian jäykät. Mitkään tutkimukset eivät tue näitä väitteitä, vaan hyvinvointivaltio on kohtuullisen tehokas tuottamaan tasa-arvoa, vähentämään eriarvoisuutta ja lisäämään yhteiskunnallista vakautta. Toki hyvinvointivaltio tuottaa myös ei-toivottuja seurauksia, josta voisin mainita ns. köyhyysloukut. Toimeentuloturvalla elävän ihmisen ei kannata ottaa vastaan työtä, koska hän ei juuri hyödy tekemästään työstä. Korkean työttömyyden oloissa joudutaan sijoittamaan rahaa työttömyysturvaan. Sekin raha voitaisiin sijoittaa tienpitoon tai uusiin päiväkoteihin, mikäli työttömyys laskisi. Eikä työttömyys laske, vaikka jotkut poliittiset populistit heittävät ratkaisumalliksi velttoilijoiden ja syrjäytyneiden pakottamisen töihin. Puolangan kunnan kaikkien työllistämisprojektista ollaan oltu kovin hiljaa ja lienee pistetty naftaliiniin. Suomalainen hyvinvointivaltio ei ole koskaan yltänyt muiden pohjoismaiden, esimerkiksi Ruotsin tasolle. Se on halpisversio eikä muuksi muutu.
Globaalissa maailmassa taloudellinen tulevaisuus on epävarma ja hyvinvointivaltio on taloudellisesta kasvusta riippuvainen. Tämän päivän hyvinvointivaltiossamme ei kaikki ole kuitenkaan kohdallaan. Rikkaat rikastuvat entisestään ja köyhä kansa hakee ruokaa leipäjonoista. Toisaalta työllisten palkkaverorasitetta ei ole mahdollista nostaa, vaan ratkaisun on löydyttävä muualta. Haluan uskoa siihen, että ratkaisu löytyy, vaikka sitten muuta veropohjaa laajentamalla ja ohjaamalla rahaa taloudellisen kasvun kiihdyttämiseksi. Amerikan malli, jossa sana verotus on kirosana, ei ole meidän tiemme. Kaikki mahdollinen on tehtävä riittävän julkisten voimavarojen kokoamiseksi. Vaaleissa on huomattu alhaiset äänestysprosentit, mikä kuvastaa epäluottamusta valtioon ja politiikkaan. Oma etu ja yksityinen vaurauden lisääminen kuvastaa tämän päivän ajattelua eikä yhteinen hyvä valtion muodossa kiinnosta. Se on huolestuttavaa.
Halaisin siis edelleen uskoa pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon, koska sen toteuttaminen onnistuu vain Suomen kaltaisessa pienessä maassa, jossa aiemmin on saatu jopa koottua yhtenäinen kansa puolustamaan sotien maata suurvaltaa vastaan.
Esa Kanerva
