28.10.2015
Saan aina moitteita vaimoltani siitä, että lasten lähdettyä omilleen, etten ymmärrä elävämme kahden hengen ruokakunnassa. En osaa tehdä pieniä määriä ruokaa. Teen aterian aina viiden hengen perheen tarpeisiin.
Mistähän moinen tapa on tullut? Tietysti siitäkin, että parhaimmat ikävuodet on pyörittänyt monilapsisen perheen arkea. Taustalla voi olla jotakin muutakin.
Nykyisin ei tiedetä ruokapulasta, nälän tunteesta kylläkin. Olen viimeisempiä sukupolvia, joilla oli sodan jälkeisessä Suomessa elintarvikekortit. Ne ovat minulla visusti tallella, kiitos äidille. Sokeri ja kahvi olivat viimeisemmät elintarvikkeet, joita säännösteltiin.
Syksyllä 1948 alkoi puolet elintarvikkeista olla säännöstelyn ulkopuolella. Se ei tarkoittanut sitä, että kaupan hyllyt notkuisivat tavarapaljoudesta kuin nykyään. Vaikka saattoi olla rahaa, ei välttämättä ollut tarjontaa. Vihanneksia ei ollut, hedelmistä puhumattakaan. Ensimmäisen appelsiinin söin vuonna -59.
Ruoka oli hyvin yksipuolista. Lähinnä syötiin perunaa ja rasvaista lihaa, enimmäkseen sikaa. Isäni suurin herkku oli ”tirri”. Se oli paksusilavaisesta sianlihasta tehty paistos, jossa oli kyytipoikana vain suolaa. Sulaneeseen rasvaan kastettiin tummaa leipää. Lapsen suuhun se ei ollut yhtä hyvää kuin isän makuaisteille. Toinen vakioateria oli perunat ja ruskea kastike. Se tehtiin sulattamalla rasvaa ja saostamalla veden kanssa vehnäjauhoja. Muutama pippurikin saattoi löytyä ja vettä lisättiin. Maitokeittoa tehtiin usein. Keitos oli perunaa, sipulia ja maitoa. Ei muuta. Nykyisin lapset tuskin koskisivat soppaan.
Mutta kun oli ainainen nälkä, kaikki ruoka maittoi. Surkeampaa oli vielä mummolassa Mouhijärvellä. Meidän veljekset lähetettiin sinne aina kesäksi pois jaloista. Vastaanotto ei lapsen mielestä ollut aina suopea. Puhumattakaan siitä, että kysymyksessä olivat muutaman vuoden ikäiset taaperot, joilla saattaisi olla ruuan suhteen jotakin tarpeita. Syksyllä oli tapettu rasvainen sika, joka oli säilötty myrkkysuolaan, jotta se säästyisi keväälle syömäkelpoisena. En tiedä, johtuiko se maan tavasta tai yksinkertaisuudesta, mutta lihaa ei liotettu ennen käyttöä. Soppa, jota siitä tehtiin, oli myrkkysuolaista, ainakin lapsen suuhun. Keittoa tehtiin hellalla isossa monen litran kattilassa. Jokainen söi siitä aina tarvittaessa, kukin ajallaan. Vaari rakasti suolaista. Hänellä oli aina sinisessä isossa peltipurkissa suolasilliä, jota hän laittoi orressa kuivuneen leivän päälle. Lasten oli syötävä samaa kivileipää kuin aikuisten. Sylki sulatti aina hitusen ja nälkä nopeutti sen eritystä.
Isä toi Tienhaarasta, noin 40 kilometriä nykyisestä rajasta, Karjalasta omaa eksotiikkaa ruokavalioon. Hernesoppa oli kunniassaan. Mutta se ei ollut mitä tahansa rokkaa. Se piti tehdä sian potkasta, jota keittää jyskytettiin tunti sotalla. Herneet oli pistetty likoon jo edellisenä päivänä ja sipulia totta kai piti olla runsaasti. ”Kotseuvun” paistilla herkuteltiin juhlina, muistaakseni vasta kuusikymmenluvulla. Oma erikoisuus oli myös ”sutsinat”, joita teen edelleen. Se on eräänlainen piirakka, jossa oli sisältönä riisiä ja joskus jauhelihaa. Sen kyytipojaksi tarvittiin aina aito lihaliemi, joka keitettiin luisesta naudanlihasta.
Oikeastaan olen ylpeä siitä, että omaan historiaani on kuulunut nykyinen ylenpalttinen hyvinvointi ja taas toisaalta olen kokenut ainakin nälän tunnetta ja köyhyydestä johtuvaa hivuttavaa ruuan puutetta. Arvostaa ruoka yli kaiken, ehkä siksi en osaa keittää soppaa vain kahdelle.
Esa Kanerva
