31.12.2016
Piti palata kirjoittamisen pariin vasta Loppiaisen jälkeen, mutta en malttanut pitää näppejäni irti tämän hetken poliittisesta tilanteesta. Vuoden vaihteen jälkeen kun toteutuu kohtuullisen iso osa hallituksen lupaamasta kansan kuritus- ja kurjistamisohjelmasta, joka perustuu moniin eri lakimuutoksiin.
Suomalainen työelämä on kulkenut pitkän tien 1970-luvun laittomista korpilakoista tähän päivään. Tavallisten duunariyhteisöjen arkipäivää värittivät tuolloin vastakkainasettelu kapitalisteihin, jotka työläisen ”verta” joivat ja selkään pamputtivat. Toisaalta työtä tekevät olivat tiukan solidaarisia ja tiiviitä yhteisöjä, joissa eriäviä mielipiteitä ei juuri sallittu.
Noista ajoista on kulunut monta kymmentä vuotta ja niiden aikana on tapahtunut lukuisia erilaisia muutoksia niin suomalaisessa työelämässä kuin yhteiskunnassa yleensä. 1970-luvun suunnitelmatalouden jälkeen alkoi hyvinvointivaltion rakentamisen aika. Kaikilla halukkailla oli enimmäkseen töitä. Ammattiyhdistysliike ja työnantajat kykenivät tekemään yhteistyötä ja jännitteet työpaikoilla vähenivät. Näytti jopa siltä, että työn ja pääoman välisen ristiriidan voisi sovitella kohtuullisiin mittoihin.
Suomessa puhaltaa tällä hetkellä kylmä taloudelliseen liberalismiin nojautuva markkinatalousajattelun tuuli. Sen mukaan ihmisen aineellinen eriarvoisuus on oikeutettua. Tämä näkyy yhteiskunnassa suurena työttömyytenä ja työelämässä ns. näkymättömän käden ohjaamien vapaiden markkinoiden maksimointina ja moraalin minimointina.
Kaiken lisäksi Suomen nykyisen hallituksen aikana yhteistä hyvää edistävä moraali näyttää joutuneen väistymään markkinavoimien vaatimusten ja itsekkäästi yksityistä hyvää ajavien aineellisten arvojen tieltä. Jopa ministerien käytöksessä esille nousee liberalismin mukainen näkemys ihmisestä, joka on itsekäs oman etunsa ajaja. Esimerkkejä löytyy joka suunnalta, mutta eritoten valtionvarainministeriöstä ja viestintäministeriöstä.
Tavallisille ihmisille eriarvoistuminen yleensä konkretisoituu työelämän huonontumisena. Etenkin Länsi-Euroopassa työttömyysasteet ovat jumiutuneet monissa maissa korkealle jo 80- tai 90-luvulta lähtien. Tämä on luonut suuren pitkäaikaistyöttömien luokan, joka on syrjäytetty muun yhteiskunnan elämänmuodon ulkopuolelle ja jonka tulevaisuutta määrittää täydellinen näköalattomuus.
Sipilän hallitus ja sen lehtiin ahkerasti kirjoittavat lakeijat peräänkuuluttavat luottamuksen ilmapiiriä työelämään. Syntyykö luottamus siitä, että työttömiä taotaan lisää ja vielä työssä olevien työehtoja heikennetään pakkolaeilla. Hallitus on siis tekemässä lakeja, jotka estävät sopimasta työntekijän kannalta paremmin ja suojaa heikomman osapuolen sijasta vahvempaa eli työnantajaa. Tässä kajotaan jo mielestäni ihmisten sopimisen vapauteen ja hallitus haluaa pitää kansalaisten perusoikeudet oikeudet mahdollisimman kaukana taloudellisista ratkaisuista. Yhtenä esimerkkinä, työntekijän viimeinenkin turva katoaa, jos määräaikaisuuksille ei tarvita mitään perustetta. Työntekijä potkitaan ulos ja seuraava otetaan tilalle, tietenkin heikoimmin työehdoin. Ihmettelen, miten nämä lakimuutokset muka lisäävät työllisyyttä. Päinvastoin epäilen, että ne johtavat lisääntyviin irtisanomisiin.
Luottamuksen menettäminen tapahtuu nopeasti. Sitä vastoin luottamuksen rakentuminen on hidas prosessi. Arvelen, että sen palaaminen työelämään kestää kauan. Palataanko takaisin laulamaan Suomen ”kahdestakymmenestä” perheestä ja ollaan muutenkin sotajalalla, jää nähtäväksi. Kapitalisti koettelee nyt kansan kärsivällisyyttä. Kansalaisten luottamus esivaltaan ei palaa muuta kuin uusien vaalien kautta. Niin pahasti iho on ruvella hallituksen taloustalkoista, joiden perimmäinen syy on pääoman ja kansainvälisten markkinoiden kyltymättömät vaatimukset.
Tämän päivän Aamulehti kirjoittaa pääkirjoituksessaan:” Nyt tarvitaan, ja nopeasti sittenkin, keskinäiseen luottamukseen pyrkiviä tekoja.” Jospa pääministeri Sipilä kaivaisi takataskustaan sen luottamuksen, jota ei ole olemassakaan. Ihmeitä tarvitaan, mutta muuttuihan Raamatun mukaan joskus vesikin viiniksi.
Esa Kanerva
