14.12.2015
Kävin perjantaina katsomassa Tampereen teatterissa Charles Dickensin 1840-luvulla kirjoittaman näytelmän erään kitupiikin joulusta. Saiturin elämä oli ollut tietenkin itsekästä ja paatunutta kaiken aikaa myös ennen joulua. Kuten aina, hyvät tarinat päättyvät onnellisesti. Päähenkilö muuttuu henkien riivaamana hyväksi ja oikeudenmukaiseksi.
Mikä saa ihmisen saidaksi. Säästäminenhän on hyve. Miten on eroteltavissa sairaalloinen nuukuus ja terve taloudenpito? Mikä saattaa olla täysin hyväksyttyä käyttäytymistä Laihialla, voi olla Helsingin popparipiireissä täysin perverssiä. Eli kysymys on arvoista ja asian määrittelystä. Katson asiaa niin, että kysymykseen ei ole todellisuudessa edes oikeaa, absoluuttista vastausta olemassakaan. Joitakin ihmismielen ominaisuuksia nuukuuteen kuitenkin liittyy.
Pahimmillaan nuukuus johtaa elämättömään elämään. Ihminen on niin itsekäs, että kieltää jopa omalta itseltään kaiken. Pahinta ahneus ja nuukuus ovat silloin, kun ihminen ei suo eikä salli mitään edes itselleen. Pankkitilin saldo tai tallelokerossa makaavat timantit ja arvopaperit tuovat tyydytyksen.
Karkeasti kuvaten, saituri jyrsii kovaa leipää kynttilänvalossa ja nauttii suunnattomasti. Ei kulu rahaa. Rahasta ja omaisuudesta on tullut ihmiselle pakkomielle. Itsekäs ihminen ei edes ota huomioon, kuinka paljon hän haavoittaa läheisiään.
Pihtaaminen ja nuukuus siirtyvät valitettavan usein talousasioista myös muille elämän aloille. Kun kaikesta säästää ja pihtaa voi helposti käydä niin, ettei osaa nauttia ja kuluttaa enää ilmaisiakaan iloja. Yhteiskunnalliset asiat tai lähimmäiset eivät kiinnosta. Pahimmillaan nuukuus kääntyy negativismiksi. Kaikki niin sanottu tavanomainen käyttäytyminen on ”paskaa” ja tuhlausta. Itsekeskeinen ihminen kohdentaa omat sielunelämänsä ratkaisemattomat ongelmat lähimmäistensä niskaan syyllistämällä tai vieläkin alkeellisemmin kaatamalla ”sontaämpärin” lähimmäisen niskaan.
Vähempiosaisten auttaminen ja tukeminen, on myös kristinuskon ytimessä. Itsekkyys ja oman navan ympärillä eläminen on tuomittavaa. En kuulu kirkkoon, mutta Raamattu on minulle oppikirja ja moraalikoodiston viitekehys.
Niin kauan kuin säästäminen on väline elämänlaadun parantamiseen, se toimii oikein, mutta kun säästämisestä itsestään tulee hyve, ei se enää tarjoa muuta kuin uuden suorittamisen kohteen ja on itsekeskeisyyden ilmenemismuoto.
Esa Kanerva
