4.1.2016
Olen katsellut vanhustemme hoitoa monesta eri näkökulmasta. Vanhusten omaisena olen ollut tätini, isäni ja vielä elossa olevan äitini hoidossa mukana. Työntekijänä Kaupin sairaalan sairaanhoitajana tein työtä vanhusten parissa viitisentoista vuotta.
Olen nähnyt vanhusten hoidon malleja ja tason vaihteluja siis melko pitkältä ajalta. Huikeinta meno on ollut 2010-luvulla, jolloin vanhusten sairaalahoitoa alettiin purkaa ja vanhuksia jättää oman onnensa nojaan, usein aviovaimojen omaishoitoon. Näin kävi isällenikin, joka eli 89 vuotiaaksi, mutta viimeiset pari kymmentä vuotta äidin hoidettavana. Näin jälkikäteen ajateltuna kotiin annetut palvelut olivat aivan riittämättömät ja äidin voimat ainakin viimeiset vuodet äärirajoilla. Huolimatta siitä, että lapsetkin olivat hoitoringissä mukana huolehtien ruuan hankinnasta, kauppa-asioista ja kaikesta muusta byrokratiasta.
Pistää oikein vihaksi vanhusten hoitoon liittyvät suositukset. Siellä todetaan. että avopalveluiden hoiva- ja hoitopalveluissa tarvitaan riittävästi henkilöstöä, joka vastaa asiakkaiden toimintakykyä ja palvelujen tarvetta. Laatusuosituksessa on suositus henkilöstön kohdentamisesta kotihoidossa sekä henkilöstömitoituksista tehostetussa palveluasumisessa. Saahan tällaista pajunköyttä kirjoittaa, mutta korkeasti oppineen kirjoittajan ymmärrystä on ihmeteltävä. Eihän tämä vastaa lainkaan todellisuutta. Jo suhteellisen pahasti dementoituneen ja huonosti liikkuvan isäni hoidon tueksi saimme ”kerjättyä” kotiapua ja suihkuavun kerran viikossa.
Isäni kuoltua äitini sairastui jonkin ajan kuluttua vakavasti niin, että sairaus johti toisen jalan amputaatioon. Niin sanotussa ”pyöröovisyndroomassa” hän ehti elää parisen vuotta. Se tarkoittaa toistuvia ambulanssimatkoja Acutaan ja taas takaisin kotiin. Näin meno-paluumatkoja kertyi varmasti kymmenittäin. Edes ammattilaisen mielipiteellä ei ollut merkitystä kotipalvelupäällikön tai minkään muunkaan korkean virkamiehen mielipiteeseen. Vastaus oli aina se, että vanhuksen fyysinen ja henkinen kunto eivät edellytä laitoshoitoa. Edes korkea ikä, yli 85 vuotta ei ollut kelvollinen kriteeri.
Kuolio lähti liikkeelle toisen jalan isovarpaasta. Sitäkin yritettiin hoitaa kotikonstein mahdollisimman pitkään. Lopulta koko jalkaterä oli musta eikä muita vaihtoehtoja jäänyt kuin jalan amputaatio polven alapuolelta. Kaiken lisäksi jalka aiheutti yleismyrkytyksen eli sepsiksen. Hengen lähtö oli lähellä tai pikemminkin eloon jääminen oli hyvää onnea.
Rauhaniemen sairaalan aktiivinen kuntouttava hoito pelasti äidin joutumasta petipotilaaksi lopuksi elämäänsä. Hän oppi pyörätuolilla omatoimiseksi, mikä varmasti vauhditti hoitopaikan löytymistä palvelutalosta.
Olen nyt seurannut äitini asumista ja toimeentuloa palveluasumisen näkökulmasta. Henkilöstö tekee ammattitaitonsa (tai ammattitaidottomuutensa) mukaisesti töitä kiireellä. Ammattilaisena ymmärrän myös, että monesti kiire aiheutuu puutteellisesta ammattitaidosta ja oman työn organisoinnin puutteesta. Sanoo kuin entinen hoitaja, että ”minulla on niin kiire, etten ehdi tekemään mitään!”
Henkilöstön vaihtuvuus on silmään pistävää. Tämä johtunee määräaikaisten ja harjoittelijoiden suuresta määrästä. Tässä järjestelyssä palkan maksajana toimii pääsääntöisesti Kela ja valtio/kunta ns. yhdistelmätuen avulla. Kun päiväraha-aika täyttyy, loppuu myös henkilön työsuhde ja uusi työharjoittelija astuu tilalle.
Jotta vanhustenhoidon laatua voitaisiin nostaa, siihen ei auta ainakaan hallituksen päättämä hoitajamitoituksen lasku. Niin sanottu käänteinen kilpailutus voisi olla yksi toimiva ratkaisu. Palvelun hinta ei olisi ainoa ratkaiseva tekijä kilpailutuksessa. Kriteerinä voisi olla hinnan sijasta laatu, lisäpisteitä voisi saada esimerkiksi henkilökunnan perusosaamisesta, koulutustasosta tai vaikkapa hyvästä ruuasta.
Porvoon kaupunki on tehostanut viimeiset vuodet kotihoidon geriatrista osaamista ja on lisännyt lääkäreiden puhelimitse tavoitettavuutta ympärivuorokautiseksi. Uudistus on purkanut laitoshoidon jonot ja vähentänyt terveyskeskussairaalan ja erikoissairaanhoidon käyttöä säästäen kaupungille vuodessa toista miljoonaa euroa. Tässä ideassa voisi olla suuntaviivaa muillekin kaupungeille.
Missä on päätetty, että koti on aina paras paikka kaikille vanhuksille? Lukuisat kertomukset vanhusten olosuhteista osoittavat, että näin ei suinkaan ole. Kotihoito tuo kyllä palveluja kotiin, mutta se ei aina riitä. Vanhus on suurimman osan päivää yksin kotona, ehkä sängyssä maaten vailla mitään virikkeitä. Itseäni huolestuttaa tässä lisääntyvässä kotihoidon vaatimuksessa ennen kaikkea vanhusten eriarvoistuminen. Nimittäin näillä markkinoilla se on raha, joka ratkaisee. Kotihoidossa on hintalappu jokaista minuuttia, työtehtävää, hoitotoimenpidettä, kuntoutusta ja virikettä vastaan. Rikkailla on varaa laajaan palveluvalikkoon, köyhälle jää luu kouraan.
Vastaavasti palvelutaloissa on hyvin erilainen palvelun laatu riippuen siitä, hoidetaanko sinua yksityisessä, varakkaille kohdennetussa senioriasunnossa vai ARA:n osittain rahoittamassa kunnallisessa hoivakodissa. Maksukykyisille asiakkaille on tarjolla monenlaisia yksityisiä palveluja aina lääkärikäynneistä seuranpitoon. Kuitenkin kaikille kansalaisille tulisi taata inhimillinen elämä riippumatta siitä, kuinka paksu lompakko on, joko omassa kodissa omasta halusta tai sitten tehostetussa palveluasumisessa, kun voimat eivät enää riitä yksin pärjäämiseen.
Lopuksi täytyy todeta, että tasa-arvoista maailmaa ei ole eikä tule, kuoleminen taitaa lopulta kuitenkin kohdella jokaista ihmistä yhdenvertaisesti ja tasapuolisesti.
Esa Kanerva
