6..2.2016
Meikäläisen muistot 1950-luvulta ovat vuosikymmenen lopulta, jolloin ikää oli karttunut sen verran, että muistikuvia on jäänyt ”kovalevylle”. Asuimme elämäni alkuvuodet yksiössä, jonka hinta oli äidin kertoman mukaan ollut 4000 sen aikaista markkaa. Se oli puutalo ja asunto kooltaan n. 50 neliöinen. Siinä sitten asui viisihenkinen perhe. Tätä ennen vanhempani olivat asustaneet vuokralaisina hellahuoneessa Muotialassa. Keittiö oli puuhellalla varustettu muutaman neliön suuruinen taloustila, joka pidettiin talvella kylmänä. Ämpäriin tehdyt pissat tahtoivat jäätyä talvipakkasilla. Äidin ensimmäisiä arkiaskareita oli sytyttää tuli hellaan aamukahvia varten. Kahvin säännöstelyhän loppui 1953 ja muista sitä keitetyn melko ainakin aamulla ja kerran päivällä. Pirtissä tai olohuoneessa, kuten sitä ehkä nykyisin nimitettäisiin, oli yhdessä nurkassa ”kakluuni”. Se piti huoneiston lämpimänä. Kaksi vanhinta lasta nukkui puisessa kerrossängyssä ja vanhemmat hetekoilla. Tästä heteka-sängystä tulee mieleen setäni usein kertomana tarinana Hetekan mainoksesta: ”Hän valitti, että ei saisi öisin unta, mutta Hetekaa koitellessaan hän nukahti”. WC-tila sijaitsi asunnon ulkopuolella rappukäytävässä ja muistaakseni ne olivat asuntokohtaisia. Kovin tasokasta siis ei ollut 5-henkiselle perheelle hellahuoneen neliömäärät, asumisen taso ja lämmitysjärjestelmä. Kylmä vesi tuli ja meni. Lämmin vesi keitettiin hellalla. Sähkö sentään oli olemassa. Yksi inhottava ongelma on jäänyt muistiin ja ne olivat luteet. Niitä levisi taloon läheiseltä kaatopaikalta kerätyistä jätepuista, joilla asukkaat lämmittivät huoneistojaan. Ei niihin kai aluksi mitään erityisiä torjuntatoimenpiteitä suunnattu. Asia otettiin siihen aikaa ikään kuin ”annettuna”. Myöhemmin perheen muutettua jo pois, kaupunki myrkytti koko talon ja asukkaat joutuivat kuulemma viikoksi häätöön.
Perheemme asumisen taso kohentui joiltakin osin huomattavasti vanhempiemme ostaessa ensimmäisen omistusasunnon, pienen kolmion, kerrostalosta Tunturikadulta Lapinniemestä. Vaikka huoneet olivat tosi pieniä, ei meillä ollut varaa pitää kaikkea tilaa itsellä, vaan yksi huone vuokrattiin alivuokralaiselle, isän veljelle. Hän oli tuolloin poikamies ja eli poikamiehen elämää. Tupakan savu levisi sinisenä ympäri huushollia ja norttia kului. Hänestä on jäänyt mieleen tapaus, kun hän teki kiljua komerossaan. Kiljupannu sitten eräänä yönä räjähti ja siitä lähti sellainen paukahdus kuin olisi tykillä ammuttu. Setäni kaapissa ollut pomppa oli kuin joulukuusi tikattuna kauttaaltaan terävistä lasinsiruista. Huoneistossa oli yksi mieleen painunut erikoisuus, istumakylpyamme. Sitä me lapset saimme käyttää melko usein. Jääkaappia ei tuolloin tunnettu ja elintarvikkeet säilöttiin kylmäkomerossa. Komerosta oli tuuletusputki suoraan talon seinän läpi ja talvella sitä pyrittiin tukkimaan, etteivät eväät jäätyisi. Keittiössä oli sähköhella, joten se oli edistystä entiseen asumiseen. Saunassa käytiin lähellä olleessa yleisessä saunassa kerran viikossa.
Setäni meni naimisiin 1950-luvun lopulla löydettyään maalaistytön Nurmijärveltä. Hän pääsi onnekseen asumaan ensimmäisiin ns. puolikunnallisiin asuntoihin Väinämöisen kadulle. Muistan aina hänen kehua retostelleen kaksion saatuaan, että ”tulitikkuja ei tarvita!” Uutta oli myös koko ison taloyhtiön yhteinen sähkösauna. Pääsin sinne aina silloin tällöin. Huoneistokohtaiset saunat eivät tuolloin tulleet edes kenenkään mieleen. Parvekkeita ei ollut kuin joka kerroksessa yksi yhteinen mattojen tuuletusparveke. Virkistyskäyttöön sitä ei koskaan ajateltu.
Tunturikadun osake myytiin 1958 ja useiden vuokra-asuntojen kautta ja vuokralla asuen alkoi talonrakennusprojektimme Irjalan Loutunkadulle. Useimpien sodasta tulleiden miesten haave oli rakentaa omakotitalo perheelleen. Se koettiin hyvän elämän ja asumisen täyttymyksenä, jota kannatti tavoitella. Talot rakennettiin siihen aikaan pitkälle omin voimin ja talkoilla. Yhteisöllisyys ja kaverin auttaminen oli kunniassaan. Sellainenkin yksityiskohta on jäänyt mieleen, että omakotitalomme kustannusarvio oli 24.000 tuolloista markka. Arava lainaa anottiin ja saatiin. Pankkivelkaa oli enemmän kuin riittävästi yhden tienaajan perheessä. Jos asumisen taso nousi talon valmistuttua, elämisen taso taisi niukentua entisestään. Kaikessa säästettiin. Isä oli aina poissa ja sivutöissä. Äidillä oli omien lasten lisäksi hoitolapsia. Talossa oli ylellisyyttä, oli oma puusauna, jääkaappi hankittiin 1960-luvun lopulla ja autotalli, joka oli omasta autosta tyhjillään, mutta vieraalla vuokralla. Isossa pihassa, taisi olla 2000 neliömetriä, yritettiin viljellä kaikkea mahdollista, mutta menestys oli huonoa tai ainakin keskinkertaista. Maaperä oli savea ja maanparannukseen isossa mittakaavassa ei ollut varaa. Marjapensaita oli paljon lukumääräisesti, mutta satoa ne tuottivat vähän. Lieneekö ollut lannoitus- tai muu viehe, mutta ne kasvoivat vai korkeutta, mutta eivät marjoja.
Talo myytiin isän päätyä eläkkeelle 1980-luvalle ja vanhempani muuttivat kerrostaloon Linnainmaalle. Lensin pois kotoa jo aiemmin ja asumiseni järjestyi vuokra-asunnon kautta ensimmäiseen pieneen omistusasuntoon Irjalan aukiolla. Sinne päästiin ASP-järjestelmä avulla ja ennakkosäästämisen kautta.
Olen tässä kirjoitellut aikamatkaa perheeni asumisen näkökulmasta 1950-luvulta pitkälle viimevuosisadan loppuvuosikymmeniä. Matka on ollut pitkä hellahuoneesta, jälleen rakentamisen symbolin, omakotitalon kautta, nykypäivän saunalliseen kerrostaloasumiseen.
Asumisen kanssa on Suomessa ongelmia edelleen. Kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja on liian vähän, niitä ei ole tarjolla kaikille tarvitseville ja asuminen maksaa liikaa. Asumisen tukia leikataan ja perheet painivat sen kysymyksen parissa edelleen, mistä saavat perheelleen katon päänsä päälle. Asumiseen liittyvää kokonaisuutta ei ole pystytty ratkaisemaan, vaikka aikaa on kulunut 1950-luvulta paljon.
Esa Kanerva
