3.2.2016
Polkupyörä oli viisikymmentä ja vielä kuusikymmentäluvulla suosittu ja käytännöllinen liikkumisväline. Muistan isälläni olleen suurirunkoisen menopelin hyvin ja äidin pienemmän version. Naisten polkupyörän takapyörissä oli suojaverkko lapsia varten.. Yhteiskunta varovaisesti autoistui ja muitakin moottorikäyttöisiä ajoneuvoja sai tuoda maahan. Suomen valtion kroonisen rahapulan vuoksi autojen tuonti oli säännösteltyä. Naapurin Neuvostoliiton kautta saatiin autoja, mutta länsiautot olivat kiven alla.
Se oli kuusikymmentä luvun alkua. Isä oli ajanut työmatkat kesät talvet kaksitahti-mopolla. Tai mikä lieneekin, isällä oli lempinimikin sille, ”hurahtaja”. Sanan historiallista taustaa en tunne. Sillä mopolla hän kulki kesät talvet. Jos joku muistaa sellaisen motoristin ”tötterön”, hän käytti sitä talvisin, ettei naama paleltuisi viimassa.
Kuusikymmentä luvun paremmalla puolella isälle tarjoutui isälle mahdollisuus ostaa auto. Se oli merkiltään Zvickkau. Muistan perheen innostuneen töpinän kuin eilisen päivän auton hankinnasta. Se oli kaksitahtinen ja vaatimaton rumilus. Ei se yksinkertaisuus ole aina haitaksi. Vaihteet vaihtuivat kahvasta, joka liikkuen eteen työntäen ja taaksepäin. Välikaasu oli välttämätön siirryttäessä vaihteelta toiselle. Kerran pilkkimatkalla, kesärenkailla kun ajeltiin, isällä meni risteys pitkäksi ja ajettiin pehmeäsi metsähallinnon puolelle. Sitten saapui sattumalta paikalle armeijan ajoneuvo, jossa oli varusmiehiä. Isäni loukkaantui kovasti heidän nostettuaan käsivoimin auton tielle ja upseerin sanoessa, että eihän se pahvi paljon paina.
Tultiin 60-luvun paremmalle puolelle. Itäsaksan ihme vaihdetiin Moskvitsiin. Se oli idän ihme. Vaihteet olivat ratin vieressä olevassa ohjaimessa. Se oli Ladan edeltäjä. Auto oli hyvin yksinkertainen tekniikaltaan. Perusinsinööri saattoi korjata ja ymmärtää moottorin toimintaperiaatteen. Käyntiin se lähti aina talvipakkasilla ja muutenkin se oli nöyrä palvelija. Ajoimme yhtenä kesänä sillä Norjaan, Hammerfestiin asti
Kun länsimaitten kauppa vapautui, isällä iski autokuume. Mossen jälkeen oli saatava jotain parempaa. Muistan olleeni autokaupoilla. Ostettiin Renault Dauphine. Surkeampaa kauppaa ei olisi voinut tehdä. Peli oli lousku ja velan kuukusierien määrä valtava. Siihen aikaan lyötiin osamaksuerien tilisiirrot käteen. Niinhän siinä kävi, että auto jätti tielle ja moottorissa todettiin vakava vika. Mäntien tiiviys oli poissa. Auto hinattiin nykyisen Keskuspaloaseman takapihalta ja vietiin autoliikkeeseen. Liike lupasi ”porata” moottorin ja asentaa putkittamalla uudet sylinterit. En tiedä, mitä operaatio tarkoitti. Toimiva ajopeli siitä tuli, mutta edelleenkin siinä esiintyi, ranskalaisille ajoneuvoille tyypillisesti, aina jotakin pientä rempattavaa.
Seuraava auto perheessämme oli kuplavolkkari. Se oli väriltään keltainen ja takatuuppari. Se oli ensimmäinen auto, jota sain ajaa ja kokeilla. Kyllä siitä oltiin ylpeitä ja matkaa taittui. Ison ”Aatun” alulle panema kansanautoprojekti täydellistyi meidän perheessä.
Sitten tuli japanilainen vallankumous. Isä osti riisikupin, Toyota Corollan. Autosta ei minulla ole juuri muistoja, koska olin irtaantumassa vanhempien arjesta ja muuttamassa omiin oloihini. Se kyllä kävi selväksi seuraavaa autoa vaihdettaessa, että isä oli pitänyt autoaan liian hyvänä. Sitä oli pidetty lämpimässä tallissa ja pesty joka toinen päivä. Paikat olivat ruosteessa.
Isän viimeiseksi autoksi valikoitui Mazda 323. Se oli kahdelle vanhukselle sopivan pieni ja vähän kuluttava ajoneuvo. Vähän yli seitsemänkymmentä vuotiaana, ehkä äidin motkotuksesta, autoilusta luovuttiin ja auto myytiin.
Esa Kanerva
