11.3.2016
Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Poliisia nimitellään jepariksi, pollariksi, kytäksi, sinivuokoksi, paskajalaksi, slurkiksi ja ties miksi. Poliisin ammatti ja ammattikunta ovat aina heijastelleet jollakin tavalla yhteiskunnassa vallitsevaa ilmapiiriä. Kyllä meillä on jonkinlainen käsitys, minkälainen laitos oli Etsivä keskuspoliisi, Valpo ennen sotia ja kommunistinen Valpo sotien jälkeen. Nykyinen Suojelupoliisi yrittää metrin kepillä lähestyä julkisuutta, mutta salapoliisiksi sitä kyllä voi hyvällä syyllä nimittää. Valtakunnallinen poliisikoulutus alkoi jo vuonna 1918. Nykyinen poliisin koulutus on ammattikorkeakoulutasoinen ja kestää kolme vuotta.
Kyllä jokainen ajatteleva ihminen ymmärtää, että tavallista kansalaista turvaavaa poliisia tarvitaan. Vanhemmalla ikäpolvella on kyllä ikäviä muistoja Kuri-Suomesta ja poliiseista sotien jälkeen aina 1970-luvulle. Poliiseiksi valikoitui isokokoisia maalaispoikia, joiden persoonallisuus oli toisaalta kuriin alistuva, mutta toisaalta voimaan ja kuriin pakottamiseen uskova. Vielä 1960-luvulla muutaman ihmisen seisominen ja juttelu jalkakäytävällä saattoi johtaa konstaapelin hajaantumiskäskyyn. Polkupyörällä suuntamerkin näyttämisen unohtaminen johti sakkoihin ja pyörän ”kissansilmän” puuttuminen oli vakava liikennerikos. Ns. ”Lentävät” olivat kaikkien tanssipaikkojen kauhu, pidätetyksi saattoi tulla jos milläkin tekosyyllä. Liikkuva poliisi oli aggressiivinen ja turpaan tuli milloin pampusta, milloin nyrkistä.
Tässä kului muutama viimeinen vuosikymmen, jolloin poliisin ammatti oli yhteiskunnan arvostetuimpia. Hyvät koulutus-uudistukset ja koulutukseen pääsyvaatimukset toivat alalle aivan uutta henkeä ja osaamista. Rinnalla oli tietysti tehokas ammatin markkinointi nuorisolle ja yleisölle.
Kieltämättä ammattikunta kykeni ylläpitämään kansalaisten turvallisuudentunnetta kiitettävästi. Voimavaroja oli riittävästi ja poliisi näkyi positiivisessa mielessä kansalaisten lähellä.
Nyt on tullut säröjä tähän luottamukseen. Poliisin vakanssien määrää on vähennetty ja yhden poliisipartion ”hallussa” pitämä alue on kohtuuton. Tunnin ajomatka rikospaikalle ei ole oikein ja järkevää organisointia. Toinen rosvokopla tekee pikkurikoksen alueen toisella laidalla ja varsinainen rikos tapahtuu toisella laidalla. Näin ollen poliisipartio ei ole estämässä varsinaista rikosta.
Helsingin huumepoliisin johtajaa epäillään huumerikoksesta, veropetoksesta, uhkailusta, virka-aseman väärinkäytöstä, vuodoista, todistusaineiston vääristelystä jne. Lisäksi epäillään muidenkin poliisien olleen laittomassa toiminnassa mukana. Kymmeniä poliiseja epäillään ja on tuomittu laittomasta urkinnasta kansalaisten epäillyistä rikoksista ja yksityisasioiden penkomisesta. Tällainen toiminta ei voi olla vaikuttamatta ihmisten luottamukseen poliisin toimintaan.
Syystäkin voidaan kysyä, voiko poliisiin enää luottaa. Iltalehden 21.2.2015 tekemän kyselyn mukaan 73 % vastaajista oli sitä mieltä, että poliisiin ei voi luottaa. Tämä on järkyttävä tulos. Mitä pitää nyt tehdä? Poliisin työ on saatava riittävään seurantaan. Voiko esimerkiksi poliisin sisäiseen valvontaan luottaa? Vastaus on nyt ikävä kyllä, ei. Jos rikokset tai virheet johtuvat mädästä toimintakulttuurista, katseet kohdistuvat poliisiylijohtoon. Yksilötason ongelmissa korjausliikkeiden tekeminen on esimiesten vastuulla. Hälyttävää on myös se, että yhä suurempi joukko kansalaisia jättää rikosilmoituksen tekemättä, koska eivät usko poliisin kykenevän ratkaisemaan rikosta. Lähes puolet suomalaisista epäilee vuoden 2014 Poliisibarometrin mukaan poliisin olevan korruptoitunut.
Huolestuttavaa!
Esa Kanerva
