19.4.2016
Kyllä minä eilen sitten mieleni pahoitin hallituksen ulostulosta liikenneväylien yksityistämisestä ja työttömien kohtelun johdosta. Olen sanaton! Koska eilen käsittelin aihetta, en palaa siihen tässä kirjoituksessani, vaan käsittelen läheisesti työelämää liippaavaa ilmiötä, joka koskee yhä useampaa kaiken ikäistä suomalaista. Ilmiön nimi on prekariaattityönteko.
Tällä työelämän muutoksella tarkoitetaan tilapäisissä tai epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevien ihmisten luokkaa. Myös tällä vuosisadalla syntyneen näennäis- tai pakkoyrittäjien luokan jäsenet lukeutuvat prekariaattiin. Nämä työn tekemisen muodot poikkeavat ns. normaalista palkkatyön mallista, jossa työtä tehdään vakituisessa ja kokoaikaisessa työsuhteessa. Prekaari yhteiskunta tarkoittaa yhteiskunnallista muutosta, joissa prekaarit eli epätyypilliset työsuhteet lisääntyvät. Tilastojen mukaan esimerkiksi silloin, kun tarkastellaan uusia työsuhteita, havaitaan, että määräaikaisten työsuhteiden lukumäärä on lisääntynyt. Tämä kehitys on erityisesti ollut nähtävissä 2010-luvulla. Prekarisoituvassa yhteiskunnassa tuotantoprosessin normaali muoto on epäsäännöllinen, muutokseen ja uusiin alkuihin perustuva prosessi.
Työministeri Lindströmin esitys vahvistaa suomalaisen työelämän sekasortoa ja pätkätyöyhteiskuntaa. Keskiössä on ”pakkoyrittäjyys”, lyhyet vierailut valtion tukemana näennäistyössä, työn projektiluonteisuutta ja työsuhteiden epävarmuus. Kaikista huolestuttavinta on se kehitys, että ennen prekariaattityö koski valitettavasti enemmän nuoria, mutta nyt se työmarkkinoilla tulossa esiin vertikaalisesti, kaikkia ikäluokkia koskevaksi. Koulutus ei merkitse mitään. Asuinpaikka ei merkitse mitään. Perhesuhteet eivät merkitse mitään. Aikaisemmin palkan ja työttömyyden välinen yhteys katkaistaan ja ammattiliittojen asemaa yritetään horjuttaa. Työläisen elämän hallinnalla ja turvallisuuden tunteella ei ole mitään merkitystä
Keskeistä muutoksessa on siis turvattomuuden kasvu. Ennen työntekijä ja työnantaja tekivät kauppaa, jossa vaihdon kohteina olivat työpanos, eli aika ja osaaminen, palkkaa ja turvallisuudentunnetta vastaan. Nykyisin edes vakituinen työpaikka ei takaa työntekijälle turvaa, sillä yritysten toimi-ikä on suorastaan romahtanut. Työmarkkinoiden muutoksen suurimpia väliinputoajia ovat prekaarit. Prekariaatin voi jakaa kolmeen keskenään taistelevaan ryhmään, syrjäytyjät, maahanmuuttajat ja korkeasti koulutetut. Kelkasta tipahtaneet kokevat ulkopuolisuutta, ja he ovat ennakkoluuloineen helppoa saalista perussuomalaisen puolueen kaltaiselle populismille.
Historiallisesti pätkätyöt eivät ole suomalaisessa yhteiskunnassa uusi ilmiö. Satamissa ahtaajat odottivat jobia joka aamu, joskus tärppäsi, joskus ei. Sinä päivänä, kun työtä ei löytynyt, ei perheelle tullut pötyä pöytään, koska ylimääräisiä rahapuskureita ei ollut mahdollista kerätä. Työn epävarmuudessa ei siis ole sinänsä mitään uutta. Suomalaiset ovat aina tiedostaneet työelämän eriarvoisuudesta kumpuavat luokkaerot. Jo kauan ennen prekariaattia puhuttiin ”kaulusköyhälistöstä” eli pienipalkkaisesta konttoriväestä ja ”ryysyporvareista” eli köyhistä valkoisista erotuksena ”punaporvareiksi” kutsutuista rikkaista punaisista. 1960-luvulla metalli- ja telakkateollisuudessa työvoimaa vuokrattiin yrityksille reppufirmoiksi kutsuttujen välitystoimistojen kautta – usein kurjin työehdoin. 1970-luvun alussa ay-liike pani stopin tälle riistolle. Myös valtiolla on ollut näppinsä pelissä pätkätyömarkkinoilla. Työttömien pakkotyöllistäminen, kansankielellä niin sanottu lapiolinja, oli tavallista toisen maailmansodan jälkeen. Työttömyystöinä rakennettiin muun muassa rauta- ja maanteitä ja perattiin metsää ennen kuin ”rahalinja” säädettiin ainoaksi työttömyysturvan muodoksi vuonna 1971.
Viime vuosituhannen ja 1990-luvun lama pulpautti jälleen pintaan epätyypilliset työsuhteet. Jopa kaksikymmentä prosenttia työvoimasta teki niitä. Tällä vuosituhannella finanssikriisi 2009 kiihdytti prekariaattiyhteiskunnan muodostumista. Vuokratyöfirmoja perustettiin kuin sieniä sateella. Markkinoilla oli kysyntää niiden palveluille. Eihän niitä muuten olisi synnytetty. Myös vakituisten työsuhteiden profiili on muuttunut. Niitten tarjoama työsuhdeturva vastaa suurin piirtein 1980-luvun prekaarin asemaa.
Hallituksen ajama "aktivoiva" sosiaaliturva yrittää "vastuullistaa" työttömät ja ylipäätään kaikki, jotka eivät ole töissä, pakottamalla nämä tukien ennakkoehtona näyttämään hyvät aikeensa ja halunsa työllistyä hinnalla millä hyvänsä. Vasta tämän jälkeen he kuuluvat oikeuksien piiriin. Nykykapitalismi ja sille luonteenomainen rikkauden muoto ei tuota uusia vakituisia työpaikkoja eikä täystyöllisyyttä. Pikemminkin se tuottaa väliaikaisia tai lyhytkestoisia työsuhteita, joiden kautta ei päästä koskaan täysin kattavan sosiaaliturvan piiriin. Ihmiset eivät tule kuitenkaan toimeen palkallaan. Hallitus on luopunut täystyöllisyyden ihanteesta. Työtä on pakko tehdä huolimatta siitä, mitä työstä maksetaan ja onko työllä mitään työsuhdeturvaa tai onko työ edes turvallista. Köyhän arvokkuus nähdään työssä käyvässä köyhässä, joka osallistuu yhteiskunnan rakentamiseen pelkkä moraalinen arvostus palkkionaan. Vastaavasti pahat ja syrjäytyneet köyhät ovat niitä, jotka kieltäytyvät työstä.
Yhteiskunnalliset instituutiot, kuten Kela ja TE-keskukset, eivät siis yksinkertaisesti kohtaa pienempien ikäluokkien prekaaria todellisuutta. Ihmisten arjessa muutokset näkyvät siten, että sosiaalietuusviidakon ja/tai niin sanotun pääasiallisen palkkatyön ohella taloutta vakautetaan sivutöillä, harmailla töillä, elatusmaksuilla sekä virallisilla ja epävirallisilla luottojärjestelyillä sekä pikavipeillä.
Mitä voimme tehdä? Hyväksymmekö tilanteen, jossa jokainen tuleva sukupolvi kohtaa nousukausia ja taantumia? Minusta me loimme pohjoismaisen hyvinvointivaltion ja sillä on yhä omat ihanteensa. Ketään ei jätetä oman onnensa nojaan ja kaveria ei jätetä. Ei jätetty taisteluhaudoissakaan. Näistä arvoista ja ennen kaikkea sosialidemokraattisista arvoista ei tule luopua. Juuri arvot erottavat demarit muista puolueista. Muistakaa vaali-iskulause ”Työ ja oikeudenmukaisuus”. Suomi on rikkaampi kuin koskaan, mutta varallisuus ei jakaudu oikein ja patruunat eivät kanna yhteiskunnallista vastuutaan. Pienet- ja keskisuuret yritykset toimivat työllisyyden moottorina. N. 90 prosenttia työvoimasta on niiden palveluksessa. Kiitos niille ja haistatukset rikkaille ja suurille yrityksille, jotka tuhlaavat rahansa osinkoihin eivätkä investoi. Varmaan vasta sitten investoidaan, kun yhteiskunta saadaan menneitten vuosikymmenten kaltaiseksi. Työläinen, ota lakki päästä ja tee kumarrus! Saat kaksi päivää hommia, mutta älä kysy palkkasi suuruutta!
Esa Kanerva
