6.4.2016
Nykyisen hallituksen harjoittama politiikka Suomen muuttamiseksi markkinaehtoiseksi ja uusliberalistiseksi yhteiskunnaksi, ei ole ensimmäinen yritys maamme historiassa.
Ainakin iäkkäämmät muistavat pääministeri Koiviston ja presidentti Kekkosen väännön hallituksen eroamisesta. Koivisto ei suostunut eroamaan, koska katsoi pääministerinä nauttivansa eduskunnan luottamusta. Kekkosen vaatimus hallituksen eroamiseksi ei horjuttanut pääministeri Koiviston asemaa eikä hänen hallituksensa eronnut. Koko hallituksen erottamismanööveri oli luotu siksi, että Koivistolle ei haluttu antaa etulyöntiasemaa tulevassa presidenttikisassa. Mutta tapahtuikin jotakin ihan päinvastaista kuin Kekkosen lähipiiri oli toivonut. Koivistolle sateli sympatiaa ja kukkia. Kansa mielsi, että Tamminiemen kellojen viisarit osoittivat nyt uutta aikaa.
Tamminiemen herran voimat eivät riittäneet vastaiskuun ja hän pyysi jonkin ajan kuluttua eroa presidentin virasta. Koivistosta tuli vt. Presidentti ja hän voitti vaalit murskaenemmistöllä vuonna 1982.
Kalevi Sorsan III hallitus nimitettiin. Yllätyksenä tuli vain se, ettei Paavo Väyrystä nimitetty ulkoministeriksi, vaan paikan sai RKP:n Pär Stenbeck.
Se ensimmäinen porvarillinen vallankaappausyritys tapahtui kahdeksankymmentä-luvun lopulla. Kyse on kuuluisasta porvarijohtajien kassakaappisopimuksesta vuodelta 1987. Siinä Ilkka Suominen, Paavo Väyrynen ja Christoffer Taxell sopivat etukäteen porvarihallituksesta kevään eduskuntavaalien jälkeen. Vaalitulos olisi siihen luonutkin edellytykset. Silloiset porvaripomot ovat perustelleet suunnitelmaansa parlamentaarisuudella.
Suomen teollisuuspamput nurkuivat jo silloin, että harjoitettu politiikka ei vastannut heidän toiveitaan. Yksi tärkeistä keskustelunaiheista oli se, kuinka porvarihallitus tulisi toimeen ammattiyhdistysliikkeen kanssa, jos SDP jäisi vaalien jälkeisen hallituksen ulkopuolelle. Teollisuus lupasi tukea hanketta mm. ylläpitämällä sellaista julkista keskustelua, joka edesauttaisi kokoomuksen ja keskiryhmien vaalimenestystä ja joka petaisi pohjaa halutulle hallitusratkaisulle. Rahankeruu vaalityöhön aloitettaisiin heti ja sitä oli luvassa paljon.
Niin kuin salaisilla sopimuksilla on tapana vuotaa, näin kävi tässäkin tapauksessa. Presidentti Koivistolle moinen vehkeily ei käynyt ja Harri Holkerista tuli pääministeri ja Keskusta pistettiin ulos hallituksesta.
Puolueen puheenjohtaja Antti Rinne on joutunut nyt omalla urallaan samanlaisten kysymysten ääreen. Hän pohtii tilannetta viimeisten eduskuntavaalien jälkeen Helsingin sanomien huhtikuun kuukausiliitteessä. Hän sanoo ääneen, että sosialidemokraatteja ei haluttu mukaan. ”Politiikassa aiottiin tehdä suuri muutos. Työmarkkinat piti laittaa uuteen uskoon ja ennen kaikkea heikentää ammattiyhdistysliikkeen asemaa.” Rinteen mielestä hallitus ei ole ainakaan vielä onnistunut tavoitteissaan. Hallitus on myös aliarvioinut ammattiyhdistyliikkeen voiman.
Kuten 1980-luvulla Rinne kertoo käsityksenään, että nykyisen porvarihallituksen linjaa on valmisteltu jo pari vuotta. Mukana on ollut keskustalaisia, kokoomuslaisia ja EK:n edustajia. Suomalaiset elävät nyt 1980-luvun lopussa toteutettavaksi aiotun työreformin koelaboratoriossa. Siinä, missä 1980-luvulla oikeisto epäonnistui, nyt tärppäsi.
Elämme nyt vaaran vuosia ja murrosten aikaa perheissä, yhteiskunnassa, politiikassa ja työelämässä, että tätä taistelua ei parane hävitä. Toista mahdollisuutta ei tule eikä paluuta hyvinvointivaltioon ole, jos yhteiskunta on ”uudistettu” lainsäädännöllisestikin aivan uuteen asentoon, kolmikannasta nyt puhumattakaan, ennen seuraavia eduskuntavaaleja.
Esa Kanerva
