22.4.2014
Kävelen usein Pispalassa. Siellä sijaitsee jyrkässä rinteessä, lenkkiportaitteni vieressä, runoilija Lauri Viidan kotitalo. Sen rakensivat vuonna Lauri Viidan vanhemmat vuonna 1900. Punaisena, ajalle tyypillisenä rakennuksena, se on Pispalan helmiä. Rakennuksessa on kaksi asuntoa, jossa kummassakin on keittiö ja kamari. Nykyisin taloa asuu taiteilija Heikki Salo. Kulkiessani rakennuksen ohi ajatukseni siirtyvät usein siihen päivään, kun Lauri Viita kuoli. Olin joululomalla mummolassa Mouhijärvellä. Enoni tuli vakavana kertomaan minulle, että Lauri Viita on kuollut. En minä 12-vuotias pojannassikka tiennyt, kuka oli Lauri Viita ja miten hänen poismenonsa järkytti niin kovasti enoani. Hänen kasvoiltaan tunnistin suuren surun ja hädän. Muistan tapahtuman elävästi. Niin vahvasti Viidan runot olivat koskettaneet enoani, että hän koki menettäneensä jotakin suurta ja ainutlaatuista, kuin perheenjäsenensä. Aikuisiällä tapahtuma tapahtuma on pulpahtanut usein Laurin runoja lukiessani mieleeni.
Heti sodan jälkeen ilmestynyt esikoisrunokokoelma, Betonimyllärit, on minulle rakas ja koskettava. Ne samat melkein kaikkien suomalaisten tuntemat suosikit, Alfhild, Johtaja, Kapina ja Onni tästä runokokoelmasta ovat suosikkejani. Tahdon jakaa teidän lukijoitten kanssa ainakin Alfhildin ja runon Johtaja:
Alfhild
Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät. Heille on annettu voima ja valta kohota unessa pilvien alta ja katsella korkeammalta.
Alfhild, hän joka synnytti minut, jo joka yö sinne purjehtinut, missä nyt Eemeli tullen ja mennen murahtaa vain, kuten täälläkin ennen.
Siellä he kulkevat tähtien rivissä kirkasta vanaa, isä ja äiti, peräkanaa.
Sieltä he katsovat kotoista mäkeä, kissoja, koiria, tuttua väkeä, viittoen, luikaten parhaansa mukaan, ettemme loukkaisi Pispalan kivissä jalkaamme kukaan.
Siellä he jollakin planeetalla puutarhakeinussa pihlajan alla, viipyvät ääneti nuoruudenmuistoissa morsiusparina Tampereen puistoissa - ostaen kahvit ja pullat kai, jos sattuu olemaan perjantai. -
Ja sitten, kun Pispala aamun saa, äitini vuoteen valmistaa ja linnut, linnut helää --. Oi kuinka on ihana elää ja tuutia lastenlapsiaan ja kertoa kauniita uniaan!
Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, oi lapseni, rakastakaa!
Johtaja
Sen joukon johtajaksi nimittäisin, ken pitkäkaulaisin on, pienipäisin ja takapuoleltansa täyteläisin. Kas, kun jää painopiste matalalle, voi nousta kukonnuppi korkealle ja loistaa tunkiolta maailmalle!
______
Alfhild-runossa elää rakkaus elämään, vanhempiin, eritoten äitiin ja Pispalaan. Riimitys osuu nappiin ja kuinka elämän makuista on ilmaisu. Se on niukkaa eikä siinä ole yhtään turhaa sanaa. Viita oli nero, toisaalta henkisesti ajoittain vakavasti sairas. Ainahan sitä sanotaan, että hulluus ja nerous ovat kavereita keskenään. Avioliitotkaan eivät tahtoneet onnistua ja niitä Viidalla oli useita. Hulluusperiodien aikaan häntä ei kestänyt kukaan. Hän saattoi repiä huoneiston sähköjohdot irti seinästä väittäen jonkun kuuntelevan häntä niitten välityksellä. Luovuuden kausina hän oli hurmaava seuramies ja luovuus kukkivat.
Johtaja-runossa tulee esiin Viidan viha kaikenlaista pönötystä vastaan. Siinä on hänelle tyypillistä ironiaa ja satiiria, molempia. Runoilija oli loistava esiintyjä ja runonlausuja. Hän tokaisi omasta esiintymisestään, että kun muut lausujat ennen esitystä sanovat yleisölle, asento, minä sanon, lepo!
Lauri Viidan pääteos oli Moreeni. Viita aloitti Moreenin kirjoittamisen jo 1940-luvun alussa rintamalla, mutta poltti sekopäissään ja vaimonsa kanssa riideltyään ensimmäisen luonnoksen. Hän teki sitä yhteensä seitsemän vuotta. Hän palasi teoksen tekemiseen aina uudelleen ja uudelleen. Teos on kuvaus Niemisen perheestä, mutta se on myös kotiseutukuvaus Pispalasta ja Erkin kehitysromaani. Erkki on Viidan omakuva. Samalla se on historiallinen ja yhteiskunnallinen kuvaus työväenluokan taipaleesta kansalaissodasta 1930-luvun lamaan. Perheen äiti on elämänuskoinen hahmo, jossa on myös huumoria ja rakkautta. Hänen kauttaan Viita tuo ilmi keskeisen ajatuksensa, arjen, jokapäiväisen elämän arvosta. Romaanissa kulkee halki koko tekstin synkkä sivujuonne kuolemasta, kärsimyksestä, ihmisten petollisuudesta ja keinottelusta. Se oli kriitikoidenkin mielestä loistava romaani ja aikansa hieno kuvaus työläisen arjesta. Kirjailijatoveri Väinö Linnan menestystä hänen ei ollut helppo niellä mielenterveysongelmiensa kanssa painiskellessaan. Viita oli rakentanut Moreeniinsa ironisen kuvan kansalaissodasta ja kenties hän piti sitä eettisesti arvokkaampana kuin Linnan realistista sodankuvausta, joka tarjosi ihmisille mahdollisuuden samastua sankarirooleihin. Runossaan Lauri Viita kommentoi Linnan Tuntematonta näin: ”Veritöitäkö tekisin, raatoja ravistelisin – vaiko vaiti jo olisin, kun ei kaunis kantaudu, rakkaus rahana riehu, Suomessa sotarujossa.”
Kirjailija pilkkasi ihmislajia ja sen erinomaisuutta. Tämän päivän ihmiselle tekisi hyvää tutustua hänen tuotantoonsa tässäkin mielessä. Lopuksi Lauri Viidan käsitys ihmisen kyvyistä rakentaa tätä maailmaa: ” Järki hourii tieteet, kaavat, joilta muka homeet, naavat, kyvyt, mielteet, syvät, aavat, syntyvän ja kuolleen laavat ilmenemisluvan saavat.” Voiko enää sen paremmin asian sanoa!
Esa Kanerva
