6.7.2016
Tehtiinpä Suomessa millä vuosikymmenellä tahansa missä tarkoituksessa hyvänsä mielipidekyselyjä, yksi käsitys on ja pysyy. Suomalaiset eivät arvosta valitsemiaan poliitikoita. Kansan mielestä he ovat ryvettyneitä, viihdeohjelmissa kekkuloivia pellejä ja jotkut jopa patologisia narsisteja. Ei tämä mielipide tietysti ketään yllätä. Olisi kyllä syytä pohtia, mistä tämä käsitys kumpuaa. Kyllä kansa tietää!
Suomessa on myös kansainvälisesti poikkeuksellinen, hyvin henkilökeskeinen vaalitapa. Tämän seurauksena valtuustoihin ja eduskuntaan valitaan monia sellaisia, jotka sinne eivät kuulu. Joillekin politiikan sisällöllä on vain välinearvoa oman julkisuuskuvan pönkittämiselle. Poliitikot itse ovat imagonsa rakentaneet. Vennamo näki roistoja joka puolella ja vaati rötösherroja kuriin. Sitten on ollut vaalirahaskandaalit ja muut lahjonnat. Lehdistö ja mediat ovat syöneet kädestä ja suorastaan eläneet näillä jutuilla. Media toki tekee helposti kärpäsestä härkäsen, mutta toisaalta poliitikot itse mokailevat, antavat aiheita näihin otsikkoihin. Syyllisiä olemme me äänestäjätkin. Ostamme Seiskaa ja katsomme televisiosta ”hömppää”. Lehdet kirjoittavat lukijoille, jotka ostavat näitä lehtiä ja televisio lähettää sellaista ohjelmaa, jolla on katsojia.
Kaikki me muistamme tapauksen, jossa ulkoministerimme lähetteli seksiviestejä eroottiselle tanssijalle. Kyllä kansa voi aidosti kysyä, onko mies täysissä järjissään. Pahin viestintävirhe poliitikolta on selittely, jossa vähitellen ja pikkuhiljaa pulpahtaa esiin jokin palanen totuutta ja asia pysyy pinnalla medioitten hampaissa pitkään. Äänestäjät edellyttävät poliitikoilta ennen kaikkea rehellisyyttä ja valehtelu on pannassa. Ihmiset eivät oikein sulata Vanhas-mentaliteettia kertoa valkoisia valheita naissuhteistaan. Jos kansalle jää käsitys, että poliitikko on salannut jotakin oleellista tai jopa valehdellut, uran syöksykierre alkaa.
Yksi syy politiikan imagon laskuun on sosiaalinen media. Siellä tulee kaiken kansan luettavaksi julkisuuden kipeiden poliitikkojen päivityksiä milloin mistäkin aiheesta. Kuka haaveilee ihanneyhteiskunnasta, jossa ei tarvitse tehdä töitä, jos ei halua. Minä kutsuisin tätä mallia anarkiaksi. Toinen unelmoi tunnetusti yhteiskunnasta, joka on rakennettu raamatun arvomaailman mukaiseksi ja jossa ei esimerkiksi suoritettaisi raskaudenkeskeytyksiä. Erään entisen puoluejohtajan unelma on, että "elävä kaksikielisyys Suomessa on koko kansan asia". Hienoa on se, että ihmisellä on haaveita. Haaveet voivat olla kuitenkin typeriä, kuten kansanedustaja Olli Immosen päivitys: ” "kansasta, joka kukistaa painajaisen nimeltään monikulttuurisuus".
Ihmiset sanovat halveksuvansa puolueita, mutta kuitenkin he äänestävät vaaleissa usein yli 70 prosenttisesti, enimmäkseen puolue ja-naisia. Puolueita ja kansalaisten poliittista organisoitumista väheksyvät ihmiset tuskin ajattelevat asiaa siltä kannalta, että jokaisen oikeus osallistua politiikkaan on kansanvaltaisen yhteiskunnan kulmakivi. Poliitikot voivat olla raivostuttavia, mutta eivät he silti ole keskimääräistä pahempia roistoja. Kansa ei arvosta eduskuntaa eikä valtuustoja, vaikka valitsevat sen itse. Olisiko parempi vaihtoehto se, että ihmisten silmissä jokin arvostetumpi instituutio valitsisi sen, esimerkiksi poliisit tai sairaanhoitajat. Romahtaisiko näitten ammattien arvostus, jos suomalaiset äkkäisivät puoluemiesten ja -naisten säätäneen näitä ammatteja ohjaavat lait?
Kansa on aina oikeassa. Vuosikymmenestä toiseen se tulee johtopäätökseen, että poliitikot ovat kelvottomia ja julkisuudenkipeitä kelmejä. Niinhän se Churchillkin jo aikanaan sanoi, että demokratia on vihoviimeinen hallitusmuoto, mutta se on paras, joka meillä on käytettävissämme.
Esa Kanerva
