25.8.2016
Minulla on arkikäytössäni edelleen isältä peritty takki. Isäni kuoli vuonna 2008. Se on minusta oikein kuosissa oleva ja tyylikäs. Takilla on paljon kerrottavaa. Siihen voi yhdistää ajatuksen nykypäivän kiertotaloudesta ja yhden ihmisen elämänhistoriasta. Kun takki on ylläni, se muistuttaa minua isäni perinnöstä ja siitä kaikesta hyvästä, mitä hän minulle antoi. Eikä se ollut aineellista. Suomi eli rakentamisen aikaa 60-luvulla. Isä oli siinä täysillä mukana. Tai oli pakko. Viisihenkinen perhe vaati ruokaa ja omakotitalo oli rakennettava käytännöllisesti katsoen ilman rahaa velaksi, jota sitten maksettiin kauan. Vaatii nykyisin ihailtujen bodareiden raivoa lähteä aamulla vakityöhön, työajan jälkeen ja vapaapäivinä kurakärräriksi rakennustyömaille, pudottamaan lumia katoilta tai kantamaan herrasväen flyygeleitä. Esimerkillään hän opetti lapsilleen työn arvon ja merkityksen. Tämän päivän Suomessa on työtä ja työpaikkoja on aivan liian vähän. Isäni aikaan sitä oli liikaa. Työ kartutti hitaasti, mutta varmasti varallisuutta ja nosti itsetuntoa. Kaikki poliittinen ruuti olisi nyt Suomessa kohdennettava työllisyyden kohentamiseksi. Vaikka julkinen valta tekee ja rakentaa paljon, se ei yksin kykene suomalaisia työllistämään. Koulutus ja osaamisen ratkaisevat tulevaisuuden hyvinvoinnin. Hyvä osaaminen ei enää riitä, pitää olla paras. Odotan tamperelaisesta yliopistojen ja ammattikorkeakoulun yhdistymiseltä paljon. Vaikka hallitus on kohdellut koulutusta kaltoin, paikallisesti voidaan tilannetta paikata.
Takki muistuttaa minulle, että ihmisen asenne on tärkeätä. Mahdottomaltakin näyttävä muuttuu mahdolliseksi, jos suhtautuminen on oikeanlainen. Ongelman ratkaiseminen saattaa vaatia vain enemmän aikaa ja pitkäjänteisyyttä. Ei meidän sukupolvelle tai isäni aikalaisille kukaan puuroa mättänyt suuhun, vilja piti ensin viljellä, puida ja keittää. Työn ja oikeudenmukaisuuden arvot ovat sosialidemokraattisia arvoja, joita koen isänikin noudattaneen.
Isäni sukupolvella vaatetuksessa oli, jos sitä ylipäätänsä onnistui hankkimaan, tärkeintä käytännöllisyys, ei muotivirtaukset. Takki kertoo myös siitä, että isäni muuttui vanhemmiten ”turhamaiseksi”. Hän halusi olla viimeisen päälle muotivaatteissa ja gentlemanni. Ymmärrän täysin, että pula-ajan sukupolvi täytti siinä omia menneitten vuosien vajeitaan ja yritti kiivaasti saada elämässään kiinni niitä asioita, mistä he kokivat jääneensä vajaiksi. Sosialidemokraatit rakensivat suomalaisen hyvinvointivaltion, josta isänikin sai nauttia elämän iltapuolella. Sydäntä raastaa, koska porvarit nyt sitä repivät kappaleiksi. Vielä kaikilla kansalaisilla on vaatteet päällä ja ruokaakin, mutta tulevaisuudesta en tiedä. Palataanko isäni kokemaan luokkayhteiskuntaan, jossa vain lompakon paksuus ja sääty ratkaisivat ihmisen elämisen tason. Tätäkö me todella haluamme? Kunnallisvaalit lähestyvät, vielä ei ole liian myöhäistä vetää punaista viivaa.
Tämä takki oli myös päällä, kun isäni sai ensimmäisen kerran tajunnanmenetyskohtauksen Tampereen asematunnelin portaissa. Hän loukkaantui vakavasti. Tapahtuma muistuttaa minua aina vanhenemisen vaaroista ja velvollisuudesta huolehtia vanhuksistamme. Ei ole helppoa ikääntyä, saada tarvitsemansa palvelut ja pärjätä arjessa. Isäni sai elää 89-vuotiaaksi ja oli loppuun asti suhteellisen terve. Viimeiset kaksi viikkoa olivat Hatanpäällä vaikeat, onneksi minulla on jäljellä takki ja hyvät muistot, lepää rauhassa, oma isäni!
Esa Kanerva
