1.11.2016
Hyvin moni avioliitto päättyy yhteiselämän konkurssiin ja kantapäitten laittamiseen eri suuntiin. Eipä sitä tule ajatelleeksi, että erotilastojen korkea käyrä limittynee osaksi yhteiskunnallista ja maailmanlaajuista kehitystä. Viime vuosisadan alkukymmenien sukupolvet eivät eronneet. Ei ollut mahdollisuutta. Ensiksi naisilla oli alisteinen asema mieheen nähden. Yhteiskunta ei hyväksynyt avioerioja. Kirkon dogmit olivat arvossa. Eipä siltä naisilla, varsinkaan perheellisillä, ollut mitään taloudellista mahdollisuutta lähteä eron tielle. Ei ollut lasten päivähoitoa, joka olisi mahdollistanut työssäkäynnin ja toimeentulon. Asunoja ei eronneelle vuokrattu ja mitään yhteiskunnallisia turvaverkkoja ei ollut. Papin aamen lukitsi varsinkin naiset mieheen, olipa hän millainen retku ja naisenhakkaaja tahansa. Sukupuoliroolit olivat naisia sorsivia. Miesten pettämistä vielä ymmärrettiin, mutta naisesta tuli välittömästi huora. Oikeuslaitos vaati julkisen oikeudenkäynnin ja todisteet aviorikoksesta tai pahoinpitelystä ennen kuin ero myönnettiin.
Olen ennenkin siteerannut Margaret Thatcheria. Hän lausui kuolemattomat sanat. Ei ole olemassa yhteiskuntaa, on vain yksilöitä. Nämä sanat aloittivat jonkinlaisen kulttuurivallankumouksen toisen vaiheen. Ensimmäisen vaiheen kuohunta oli alkanut 60-luvulla. Hipit, huumeet ja kaikenkarvainen ihmisen vapauden korostaminen ponnahti yhteiskunnissa pinnalle kuin korkki veden alta. Vähän myöhemmin ihmisen lisääntymisen ehkäisyn kehittyminen ja pillerit toivat naisille mahdollisuuden päättää ja estää ei-toivotut raskaudet. Avioliittoa arvosteltiin ja yhden yön seikkailut olivat kunniassa.
Avioeron hyväksyvät maat siirtyivät lähes poikkeuksetta myös malliin, jossa eroa ei tarvinnut enää perustella mitenkään muille tai viranomaisille Tämä luonnollisesti helpotti avioeron saamista. Sama kehitys alkoi Suomessakin 60-luvulla. Yksilöt alkoivat tavoitella omaa onneaan, perhearvot saivat jäädä sikseen. -70 luvulla luotu päivähoitojärjestelmä antoi naisille tosiasialliset mahdollisuudet päättää avioliittonsa lopettamisesta ja lähteä omille teilleen. Koska yhteiskunnassa oli syntynyt myös ns. kahden elättäjän malli, naiset siirtyivät joukottain työelämään. Oma raha ja talous toi edellytykset ja mahdollisuudet myös itselliseen elämään. Erot alkoivat edelleen lisääntyä ja yleistyä.
Tiedän avioliittoja, jotka ovat päättyneet eroon jo muutaman kuukauden kuluttua. Näissä tilanteissa tulee väkisinkin mieleen, mitkä motiivit ajoivat ”rakastavaiset” alttarille tai maistraattiin. Kyllähän rakkaus sekoittaa pään, mutta avioliiton karahtaminen karille lyhyessä ajassa saattaa merkitä vain yhden yhteisen projektin päättymistä, nimittäin häitten järjestämisen. Halutaan näyttävät ja kalliit juhlat, jotka sukulaiset kustantavat. Pääsee sillä perusteella jopa ulkomaille. Saadaan olla hetki prinssinä, prinsessana ja huomion keskipisteenä. Mahdottomin tilanne seuraa siitä, jos häät rahoitetaan velalla ja arki aloitetaan velkojen maksulla. Kun raha perheen ovesta vilahtaa, rakkaus menee perästä. Näin mm. äitini on asiaa luonnehtinut.
Avioliittoa tulisi ennen häitä opetella. Toisen ihmisen kunnollinen katsastaminen on mielestäni välttämätöntä. Arvojen tulisi suurin piirtein olla lähellä toisiaan, toisen tavat ja tottumukset tulisi hyväksyä ja arjen pyörittämisen tulisi luonata. Toinen ihminen ei hetkessä muutu, jos milloinkaan, vaan kysymys on pikemminkin siiitä, kuinka paljon sinä itse olet valmis liitossasi joustamaan. Riidelläkin pitää, mutta sopia pitää osata. Anteeksi sanaa tulee osata käyttää. Lapset tulevat mukaan kuvioihin vasta siinä vaiheessa, kun on toisesta ihmisestä täysin varna, että hän jaksaa seuraavat kaksikymmentä vuotta antaa itsestään lapsille turvaa, huolenpitoa, kasvatusta ja myötäelämistä. Näin tässä ajattelee ja neuvoo isoisä, jota nuoremmat usein pitävät ilonpilaajana ja mielensäpahoittajana.
Ei se viime vuosisadan tilanne, että avioliitton on pyhä ja siinä on kestettävä mitä tahansa, ole tavoiteltava. Nyt on taas menty toiseen ääripäähän. Ei kestetä pienintäkään vastoinkäymistä ja elämän pitäisi olla pelkkää pumpulia. Sanon, sellaista elämää ei ole olemassakaan, missä ei olisi ristiriitoja ja alamäkiä. Jos ei olisi niitä, ei koettaisi myöskään ylämäkiä ja onnen hetkiä. Ihmispolon tulee kokea elämän vastakohtaisuuksia, jotta hän osasi erottaa ne toisistaan. Lapselle hämmentävä tilanne on silloin, kun perheessä on isän lapsia ja äidin entisestä avioliitosta jälkikasvua, entisen puolison vaareja ja mummeja, suurella todennäköisyydellä siinä menee sekasin lapsen pää.
Naiset ottavat nykyään kaiken sen takaisin, mitä he ovat menneinä vuosikymmeninä menettäneet. Avioeroista 70-80 prosenttia on naisten vireille panemia. He edellyttävät mieheltä paljon. Mies aina muista pussata ja puristaa, ja tämä koetaan epätyydyttävänä läheisyyden puutteena. Naisille on tutkimusten mukaan tärkeintä avioliiton onnellisuus, mitä se nyt kullekin merkitsee, kun taas miehet arvostavat perheen koossa pysymistä sitä tärkeämpänä.
Alttarilla luvataan pitää yhtä ja kunnioittaa toista ihmistä niin myötä kuin vastoinkäymisissä. Tätä lupausta kannattaa harkita tarkoin. Soisi kuitenkin, että entistä useampi ihminen pitäisi valansa ja liitot kestäisivät siihen asti, kunnes elämä puolisot erottaa.
Esa Kanerva
