2.11.2016
Päättäjä joutuu tilanteisiin, joissa hän joutuu tekemään harkintaa ja priorisointia. Harvinaista ei ole äänestäjiltä, eri intressityhmiltä tuleva paine ja poliittisen ryhmän sisäinen painostus. Poliitikoilla on omat tavat ratkaista tämä ratkaisuihin liittyvä, monelta taholta tullut halu, vaikuttaa tehtävään päätökseen. Entinen EU:n komission puheenjohtaja Jack Delors ilmaisi asian jotenkin näin: ”Kyllä poliitikot tietävät mikä päätös on oikein, mutta sitä he eivät tiedä, miten tämän päätöksen jälkeen he tulevat valituiksi uudelleen.” Päätöksen tekoon liittyy myös omaan itseen liittyvä motiivi ja arviointi.
Ikävintä politiikassa on kaksinaamaisuus. Ollaan päätöksenteossa jotakin mieltä, mutta äänestäjille kerrotaan toisenlainen selittely. Jos poliitikko ei yksiselitteisesti pysty sanomaan äänestäjilleen, mitä mieltä minä olin ja mistä syystä, päättäjä ajautuu selittelyjen kierteeseen. Kysymyksessä on todellisuudessa halu miellyttää sekä poliittista viiteryhmäänsä ja äänestäjiä. Edustaja ei ole kyennyt itse selvittämään itselleen, mikä on päätöksen sisältö, vaikutukset ja perustelut. Kun kysymyksessä on iso ratkaisu, päättäjää kenties hirvittää ottaa vastuuta kokonaisuudesta, jossa ainakin osa päätöksen sisällöstä ei miellytä äänestäjiä. Hän joutuu ristiriitatilanteeseen ulkopäin tulevien perusteluitten, äänestäjien tahdon ja omien motiiviensa kanssa.
Paitsi että äänestäjille selitellään päätöstä parhain päin, niin myös valtuutettu saattaa olla vastaamatta äänestäjän esittämiin kysymyksiin tai puhua asian vierestä. Vaikeneminen on osa strategiaa. En kommentoi, on yksi tällainen. On olemassa myös tuuliviirejä ja kaikille kumartajia. He ovat minusta kaikkein ikävämpiä luottamushenkilöitä. He ovat kuin saippuoita, joista ei saa kiinni. Kysyttäessä, mitä mieltä he ovat jostakin asiasta, he onkivat ensin kysyjän mielipiteen ja vastaus myötäilee sitten tätä. Seuraavan ihmisen kohdalla tapahtuu vastaava ja mielipiteet ovat omassa ryhmässä enemmistön kannalla. Ryhmän mielipide voi poiketa totaalisesti tai olla sama kuin valtuutettu oli kertonut hetki sitten äänestäjälle. Kaikki riippuu siis tilanteesta, kuinka tämä luottamushenkilö käyttäytyy. Hän haistelee tuulia ja kumartaa kaikkia. Ota hänestä sitten selvää!
Miellyttäjä pelkää sitä, että äänestäjät suuttuvat ja hän menettää heidän suosionsa. Yhtä lailla hän pelkää valtuustopaikkansa puolesta. Jos en äänestä aina ryhmän enemmistön kanssa, ryhmä ei varmasti valitse minua haluamaani lautakuntaan. Tällaisen poliitikon elämä on yhtä ahdistusta, miellyttämistä ja pelkoja. Poliitikko saa yleensä kokea myös ihailua. Huonolla itsetunnolla varustettu päättäjä tulee riippuvaiseksi tästä huomiosta. En ole olemassa, jos en saa kehuja ja kiitosta. Ikävä palaute saa hänet pois tolaltaan ja alkaa torjunta, syyllistäminen ja syntipukkien hakeminen.
Kun päättäjän päässä soi epävireinen ja selkäpiitä karmiva sävellys, mitä hän tekee saadakseen itsensä tasapainoon. Kaikille kumartaja pyrkii synteesiin, jossa joka taholle voi yrittää selitellä päätökset parhain päin. Se tapahtuu samoin kuin tupakoitsijalla, joka tietää röökin vievän hengen. Hänellä on kaksi mahdollisuutta, lopettaa tupakointi tai kieltää savukkeitten vaarallisuus. Esimerkki on karrikoitu, mutta siinä on totuuden siemen. Päättäjämme tietää päätöksen haitat omille äänestäjilleen, mutta hän kieltää itseltään järkiperustelut ja alkaa luomaan omaa tarinaansa päätöksen taustoista, vaikutuksista ja perusteluista. Objektiivisuudella ei tässä ajattelussa ole sijaa. Energia menee monen, eri intressiryhmille, sopivan tarinan sepittämiseen ja oman ahdistuksen torjumiseen.
Pystyykö poliitikko mihin tahansa? Ei pysty, vaikka me odotamme poliitikon pystyvän ratkaisemaan kaikki ongelmat tuosta noin vain sormia napauttamalla. Ratkaisun pitäisi miellyttää ja tyydyttää kaikkia osapuolia. Tämä ei ole realismia. Yksikään poliitikko ei pysty viemään ideaansa maaliin yksinään. Ajatus pitää myydä ensin omalle ryhmälle, joka markkinoi sen muille ryhmille. Yleensä valtuuston enemmistön saaminen asian puolelle edellyttää yhteistyötä, neuvotteluja ja kompromisseja. Sitten kun syntyy aikanaan esitys, josta enemmistö pystyy olemaan yhtä mieltä, saattaa alkuperäinen tavoite olla ainakin osin vesitetty tai uudesti muotoiltu. Tätä kutsutaan demokratiaksi. Ei asian alkuun paneman poliitikon tarvitse olla häpeissään, ratkaisu oli paras mahdollinen, joka oli saavutettavissa tällä kertaa.
Sanotaan, että päättäjän tarvitsee olla ”paksunahkainen”. Ilmeisesti tällä tarkoitetaan sitä, että hän kestää kritiikkiä eikä hänen tarvitse kosiskella äänestäjiään koko ajan. Hankalatkin ja epämiellyttävät päätökset on vain tehtävä. Kun antaa palautetta, tietoa ja perusteluja äänestäjille vaalien jälkeenkin, kyllä kansalaiset ymmärtävät, miksi veroja oli tässä tilanteessa pakko korottaa tai hintoja nostaa. Kansa on oikeudentuntoista ja rehellistä, kyllä kansa tietää!
Esa Kanerva
