16.2.2017
Tampereen työväenteatterin suurella näyttämöllä on nähtävissä Tuomas Kyrön uusin "Mielensäpahoittaja". Edellisen "Mielensäpahoittaja ja poika" oli loistava katsaus suomalaisen vanhenevan miehen sielunelämään. Esitystä vauhditti varmasti myös se, että pääosissa näyttelivät Esko Roine mielensäpahoittajana ja poikana Aimo Räsänen. Lähdin edellisen näytelmän jälkeen suuret toiveet kainalossani katsomaan ”Mielensäpahoittaja Suomi”-esitystä. Edellisestä oli jäänyt hyvä mieli ja oli saanut nauraa, osin itselleen. Esittelyssä kerrottiin, että ”Mielensäpahoittaja Suomi” on osa Suomen satavuotista taivalta ja juhlavuotta. Pääosassa nähtiin Raimo Grönlund, joka sattuu olemaan suurin piirtein saman ikäinen kuin kirjoittaja, vähän yli kuusikymppinen mies. Juonena on se, että jääräpää kertoo näytelmässä lapsuudestaan, nuoruudestaan, vaimosta, perheestä ja suomalaisen yhteiskunnan eri vaiheista. Nyt on hyvä aika muistella. On tultu tilanteeseen, jossa hän ei enää voi pärjää tilallaan yksin, kun vaimo on vuodeosastolla. Tarvitaan apua. Hän palkkaa kodinhoitajaksi maahanmuuttaja Alin, jolle Suomi on kotimaana vielä uusi.
Esitys lähti liikkeelle kansalaissodan kauhuista. Kerrattiin taistelut, teloitukset ja valkoisten mielivalta. Nopeasti siirryttiin kieltolain, pirtutokareitten ja Lapuan liikkeen kautta Suomen sotiin. Mielensäpahoittajan isä oli rintamalla. Pientilaa jäivät hoitamaan sankari itse ja äiti. Kerrattiin saunan lämmitykset ja yleinen puute. Kylällä vietettiin sankarihautajaisia, josta ei mielensäpahoittaja oikein ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Jatkosotaan lähdettiin. Lähtemään joutuivat isä ja Jukka-hevonen. Sodasta palasivat henkisesti rampa isä ja pelokas Jukka-hevonen. Isä meni sekaisin juotuaan pullon viinaa kolmella ryypyllä. Varsinkin se viimeinen ryyppy oli liikaa.
Näytelmä etenee vauhdikkaasti urheilun sankaritekojen kautta Urho Kekkoseen ja hänen vierailuunsa kylällä. Mielensäpahoittajan isä ei suostu tekemään Kekkoselle suksia, vaikka hän kauniisti pyytää. Tunnustaa kuitenkin tehneensä yhdet jälkikäteen. Television tulo naapuriin Kolehmaiselle, kokoaa koko kylän väen telkkarin ääreen. Kolehmainen lähtee Ruotsiin autotehtaalle kultaa vuolemaan, mutta ei viihdy ja palaa takaisin. Hurraata huudetaan Virenille ja Suomen kultamitalille olympialaisissa -70-luvun alussa. Vitsaillaan sille, ettei Virenin olisi kannattanut siirtyä politiikaan. Siellä ei tullut mainetekoja.
Kyllä en ja kyllä ei on mielensäpahoittaja eriskummallinen ilmaisu monissa tilanteissa. Kyllä minä niin mieleni pahoitin Ruotsin kuninkaallisista ja Suomen uuniperunoita tehneestä pääministeristä. Kunniansa saavat kuulla televsio-ohjelmat ja lupamaksut. Elämän ehtoopuolta varjostaa vaimon sairastuminen dementiaan ja joutuminen vuodeosastolle. Sitten pääsankaria itseään aletaan ahdistella hoivakotiin joutumisella. Kyllä en lähde omasta kodistani mihinkään, toteaa jäärä, oikein tupajäärä. Lapset suunittelevat myyvänsä kodin, mutta mielensäpahoittaja keksii palkata avukseen maahanmuuttaja Alin. Äijä koututtaa Alin suomalaiseen mielenmaisemaan ja saunan lämmitykseen. Hyvin asia luonaa ja he tulevat juttuun. Alin elämää ovat varjostaneet hyvin samankaltaiset ongelmat kuin Suomen valtion alkutaipaletta. On taistelevia kansanosia, terroria ja hirmutekoja.
Sankari selviää voittajana hoitokotiin joutumiselta. Hän lainaa rahaa naapuri Kemppaiselle, joka ostaa mielensäpahoittajan kodin elämänikäisellä syytingillä. Jäljellä jäävän omaisuutensa hän testamenttaa Alille.
Näytelmä kertoi omaperäisen näkemyksensä itsenäisen Suomen sadasta vuodesta, yleisesti ja yksityisesti. Esityksessä mielensäpahoittaja nähtiin eri ikäkausina vauvasta vanhaan mieheen. Hänen elämäntarinansa kautta nostettiin esille suomalaisuuden, yhteisten muistojen, perheen perinnön ja historian kokemisen teemoja. Minun arvioissani näytelmä ei noussut sarjan edellisen ”Mielensäpahoittaja ja poika” tasolle. Kokonaisuus jäi hatararaksi ja sitä ei oikein pystynyt pätkittäisen kerronnan vuoksi hahmottamaan muuna kuin Suomen historian palasteltuna kertauksena. Mehevää huulenheittoa ja hervotonta huumoria pääosan esittäjät latelivat jouhevasti ja näyttelijäntyö oli ammattitaitoista.
Jotakin jäi puuttumaan. Jos Kyrön tarkoituksena on ollut saada katsojat ymmärtämään vanhenemista ja sitä, ettei muista enää ihan kaikkea, on käsikirjoitus ollut nappisuoritus. Ja sitä, ettei nykyään kannattaisi valittaa kaikesta. Kyllä ei kannattaisi!
Esa Kanerva
