27.2.2017
Mikä merkitys on omalla elämälläni? Tätä kai pohtii jokainen jossakin kohtaa elämäänsä. Minulle on jäänyt syvästi mieleen Viktor Franklin kirja ”Elämän tarkoitus”, johon törmäsin 1980-luvulla. Kirjn nimi voi olla sanatarkasti muukin, mutta ajatus on varmasi oikea. Luin sen ja jäin ihmettelemään. Kirja on jäänyt jollakin tavalla mullistavana oivalluksena mieleeni. Ihmisen elämällä pitäisi kai olla aina jokin tarkoitus. Ahaa-elämyksen Frankl sai keskitysleirivankina. Hän totesi, että ihmisellä pitää olla toivo ja käsitys oman itsensä ja elämänsä arvokkuudesta. Hän totesi, ”Kaikki muu minulta voidaan riistää, muttei ajatuksiani ja henkisyyttäni”. Frankl kehitti tästä ajattelusta uuden psykologisen suuntuksen, logoterapian. Sen ideana oli se, että olkoon ympärillä olevat olosuhteet mitä tahansa, ihminen selviää, jos hänellä on omassa mielessän usko tulevaisuutensa.
Frankl oli siis keskitysleitivanki, joka teki tarkkoja havaintoja vankeusajastaan. Hän oli ammatiltaan lääkäri ja filosofi. Hänen mielestään ihmisen elämä voi jatkua keskitysleirilläkin, kun ihminen haluaa elää ja hänellä on tavoitteita. Tavoite voi olla sen hetkisen nälän tyydyttäminen ja tilanteesta selviytyminen hetkeksi. Kuolleen kaverin maksan syöminen oli raaka teko, mutta se pitkitti elämää ja tyydytti siinä tilanteessa elämän tarkoituksen. Kaikki ne ihmiset, jotka eivät halunneet syödä ja menettivät ”tahdon” tai halun elää, menehtyivät pian. Hän pohti ja laajensi ajatusmalliaan toisen maailmansodan jälkeen. Elämän tarkoituksen löytäminen yleensäkin on hänen mielestään ihmisen elämää yllä pitävä voima. Kun ihminen menettää lähes kaiken, jonkun elämän merkittävyyden löytäminen auttaa ihmistä jaksamaan. Tohtori Franklin tapauksessa ymmärrys siitä, että hänellä oli oma sisäinen maailmansa, jota natsit eivät voineet ottaa häneltä pois.
Ihmisen valtaa joskus toivottomuus. Miksi elän tätä päivää, kun huomenna voin olla jo kuollut. Ihmisen tukena on kuitenkin sisäsyntyisiä psykologisia selviytymismekanismeja. Periaaatteessa terveellä ihmisellä on elämän kannustimena haaveet ja toiveet. Itse asiassa monella ihmisellä on kohtuullisen selkeä käsikirjoitus tulevan elämäsä varalle. Juoppo jaksaa tallustella töihin sen toiveen varassa, että joskus koittaa se eläkepäivä, että maanantaina voi korkata heti aamusta ja haistattaa pitkät pomolle. Tai masentunut ja eläkehakuinen ihminen rakentaa elämäsä sen varaan, että vielä koittaa se päivä, että työkyvyttömyyseläke napsahtaa. Sitten kun olen eläkkeellä, tapahtuu elämässäni ihme. Kaikki ikävä muuttuu kivaksi ja sairaudet parantuvat. Nämä haaveet kuitenkin kannattelevat ihmistä. Elämällä on jokin tarkoitus. Tarkoitukseksi voi riittää ihmiselle viikoittain se toive, että tulee lotto-miljonääriksi, mitäpäs siitä! Pääasia on se, että elämä on etukenossa.
Itsemurha ei ole ratkaisu mihinkään. Se on ihmisen arviointikyvyn inhimillisestä vajavuudesta johtuva, sen hetkisen tilanteen väärä, mutta tarkoituksenmukainen lopputulos. Ns. elämän kriisitilanteissa olevien ihmisten auttaminenkaan ei ole tällä hetkellä asianmukaisella tolalla. Jotkut kolmannen sektorin kriisipuhelimet ovat avuksi, mutta eivät ratkaise ongelmia. Narkomaanien ja juoppojen hoidossa pitäisi käyttää hyväksi se ainutkertainen hetki, jolloin asianoamainen ”tunnustaa syntinsä” ja nöyrtyy tunnustamaan hoidon tarpeensa. Näissä tapauksissa avoimet ovet hoitoon pääsyyn tulisi olla vakiintunut käytäntö. Mielenterveyden kriisit eivät katso kelloa. Nykyään mielisairaalaan pääseminen on vaikeampaa kuin rahatta pankinjohtajan puheille.
Mikä on ihmisen elän tarkoitus ja päämäärä? Se voisi olla vaikka aamulla suukko vaimolle ja hymy työkaverille. Hyvän levittäminen ympärilleen. Ei suuria tavoitteita, mutta ei myöskään suuria tappiota. Maton reunalta putoaa pehmeästi!
Esa Kanerva
