20.2.2017
Tampereen kaupunki työnantajana ostaa edelleen työntekijöiltään aikaa kun tavoitteena pitäisi olla työntekijöitten suorittamien palveluitten tehokkuus, vaikuttavuus ja sujuvuus.
Muuhun ajatukseen ei voi tulla kaupungin muuttaessa terveydenhuollon työaikakäytäntöjään. Perusteena on ollut työajan tehostamisvaatimus. Paine on kuulemma tullut politiikalta useaan kertaan esitettyinä mielipiteinä julkisuudessa ja valtuustoaloitteena. Työnantajalla on oikeus tehostaa toimintaa. Lopputulos ”trimmatusta” työyksiköstä voi kuitenkin olla se, että tehot eivät riitä edes entisen palvelutason ylläpitoon.
Kysymyksessä on jaksotyöstä siirtyminen yleistyöaikaan. Ainakin viimeiset viisikymmentä vuotta työpaikoilla on noudatettu työnantajankin näkökulmasta erittäin joustavaa työaikamuotoa, jaksotyötä. Valtakunnallisten sopimusten muututtua, on siirryttävä päivätyön luonteisessa jaksotyössä yleistyöaikaan. Uusi työaikamuoto soveltuu huonosti terveysasemille ja poliklinikoille. Se ei ole toimintalähtöinen eikä ota huomioon asiakkaan sen hetkistä palvelutarvetta. Aikaisempi käytäntö on ollut se, että työntekijä syö työajalla ja on työnantajan käytettävissä koko työvuoron ajan. Kun tilanne on vaatinut, pikainen ruokailu on keskeytetty ja lähdetty töihin. Tätä hyväksi havaittua käytäntöä voitaisiin soveltaa myös yleistyöajassa.
Yleistyöajassa syödään nykymääräysten mukaan työajan ulkopuolella omalla ajalla. Se on työntekijän omaa aikaa ja poistuminen työpaikalta on sallittu. Tällainen työnteon keskeyttäminen ja oma aika sopii huonosti palveluintensiiviseen hoitotyöhön. Toimenpiteet pitkittyvät ja asiakkaat eivät ”ohjelmoidu” kellon mukaan. Aikatauluun merkityistä palveluajoista olisi pidettävä kuitenkin kiinni. Aikaisemmin työ suunniteltiin niin, että pikainen ruokailu toteutettiin toimenpiteitten välissä lääkärin ruokatauon aikana, siivottiin edellisen toimenpiteen jäljet ja valmistauduttiin uuteen. Kaikki oli valmista lääkärin palatessa lounaaltaan. Tällaista joustoa ei pakollinen puolen tunnin oma aika mahdollista.
Muuhun ajatukseen ei voi tulla kaupungin muuttaessa terveydenhuollon työaikakäytäntöjään. Perusteena on ollut työajan tehostamisvaatimus. Paine on kuulemma tullut politiikalta useaan kertaan esitettyinä mielipiteinä julkisuudessa ja valtuustoaloitteena. Työnantajalla on oikeus tehostaa toimintaa. Lopputulos ”trimmatusta” työyksiköstä voi kuitenkin olla se, että tehot eivät riitä edes entisen palvelutason ylläpitoon.
Kysymyksessä on jaksotyöstä siirtyminen yleistyöaikaan. Ainakin viimeiset viisikymmentä vuotta työpaikoilla on noudatettu työnantajankin näkökulmasta erittäin joustavaa työaikamuotoa, jaksotyötä. Valtakunnallisten sopimusten muututtua, on siirryttävä päivätyön luonteisessa jaksotyössä yleistyöaikaan. Uusi työaikamuoto soveltuu huonosti terveysasemille ja poliklinikoille. Se ei ole toimintalähtöinen eikä ota huomioon asiakkaan sen hetkistä palvelutarvetta. Aikaisempi käytäntö on ollut se, että työntekijä syö työajalla ja on työnantajan käytettävissä koko työvuoron ajan. Kun tilanne on vaatinut, pikainen ruokailu on keskeytetty ja lähdetty töihin. Tätä hyväksi havaittua käytäntöä voitaisiin soveltaa myös yleistyöajassa.
Yleistyöajassa syödään nykymääräysten mukaan työajan ulkopuolella omalla ajalla. Se on työntekijän omaa aikaa ja poistuminen työpaikalta on sallittu. Tällainen työnteon keskeyttäminen ja oma aika sopii huonosti palveluintensiiviseen hoitotyöhön. Toimenpiteet pitkittyvät ja asiakkaat eivät ”ohjelmoidu” kellon mukaan. Aikatauluun merkityistä palveluajoista olisi pidettävä kuitenkin kiinni. Aikaisemmin työ suunniteltiin niin, että pikainen ruokailu toteutettiin toimenpiteitten välissä lääkärin ruokatauon aikana, siivottiin edellisen toimenpiteen jäljet ja valmistauduttiin uuteen. Kaikki oli valmista lääkärin palatessa lounaaltaan. Tällaista joustoa ei pakollinen puolen tunnin oma aika mahdollista.
Eri asia on sitten ne lapsiperheitten valtavat murheet ja järjestelyt lasten hoidon järjestämisessä työviikon pidentyessä kaksi ja puolituntia viikossa. Lasten hoitoajat todennäköisesti pidentyvät ja työvoimaresurssia on käytännössä lisättävä varhaiskasvatuksessa, mikä tietenkin maksaa. Naisten työssä käyntiä olisi pikemminkin helpotettava kuin taakkaa lisättävä.
Kilpailukykysopimus heitti näitten pienipalkkaisten naisten niskaan suolaa työajan pidennyksellä ja lomarahojen leikkauksella. Maakuntauudistus tulee mahdollisesti muuttamaan myös kaikki työaikakäytännöt vuoden -19 alusta. Kannattiko tällainen suuri työilmapiiriä ja -tehoa vähentävä muutos tehdä vajaan kahden vuoden vuoksi? Jossakin pitäisi olla järjellisen kohtuuden raja.
Esa Kanerva
