21.3.2017
Kävin viime perjantaina rentoutumassa ja kuuntelemassa musiikkia Tampere-talossa.Täytyy aloittaa juttu tarinalla. Ensi kosketuksen sain Tampereen kaupunginorkesteriin pikkupoikana. Naapurissani asui Jukolankadulla kaupunginorkesterin silloinen konserttimestari, muistaakseni etunimetään Yrjö, sukunimi oli Bister joka tapauksessa. Hänellä oli kolme lasta, kaksi poikaa ja yksi tyttö. Vietin paljon aikaa veljesten kanssa jääkiekkoa höntsäten ja poikien kanssa seikkaillen. He olivat nimeltään Veli-Pekka ja Hannu. Veli-Pekka soitti selloa ja Hannu pianoa. Tytär oli pantu opiskelemaan harpun soittoa. Vaikka meilläkin oli kotona kova kuri, pisti silmään kersanttimainen käskevä ote lastenkasvatukseen ihan muisteluksi asti. Bistereillä oli jäädytetty kiekkorata pihaan ja siinä kulmakunnan lapset pelailivat. Mutta kun tuli soittotunnin aika, silloin Veli-Pekkaa ja Hannua vietiin. Joskus niskasta kiinni pitäen ja jalat ilmassa roikkuen mentiin sisälle. Tuolloin ihmetytti ja hirvitti, mutta näin jälkikäteen ajatellen isä oli oikeassa. Pojille ei oikein koulu maittanut ja keskikoulun he suorittivat rimaa hipoen. Mutta kaikista kolmesta tuli kelpo ammattimuusikoita ja soittivat kaupunginorkestereissa jokainen loistavan työuran. Soittivat telkkarissakin trio-Bisterinä.
Pikkupoikana saatu hieman pelonsekainen kunnioitus ammattimuusikoista on muuntunut ihailuksi. Ammatti vaatii kurinalaisuutta ja ennen kaikkea lahjakkuutta. Vanhemmiten minusta on tullut klassisen musiikin ystävä. Voiko paremmin irtautua viikon roiskeista kun istuutua mukavaan tuoliin, pistää silmät kiinni ja kuunnella musiikkia. Suosittelen.
Perjantaina kävin vaimon kanssa kuuntelemassa sekä vanhempaa sävellys- että nykytaidetta. Tamperelaisena täytyy olla ylpeä siitä, että meillä on täysimittainen sinfoniaorkesteri, 97 muusikkoa, jotka ovat maailman luokan soittajia. Ihminen tarvitsee paitsi leipää, niin myös sirkushuveja. Kapellimestarit Santtu-Matias Rouvali ja häntä ennen Hannu Lintu ovat tehneet loistavaa työtä orkesterin soitannan kehittämisessä. Tämän illan johti taiwanilais-yhdysvaltalainen Mei-Ann Chen. Hän kiertää ympäri maailmaa konsertoimassa ja johtaa tällä hetkellä Chigago Sinfoniettaa. Viulistina loisti yhdysvaltalainen Jennifer Koh. Ulkomuodosta päätellen Aasiasta päin hänenkin sukujuuret ovat. Myös hän on maailmankansalainen ja konsertoi maailmanlaajuisesti.
Alkunumerona kuultiin Fanny Henselin 1830-luvun lopulla sävelletyn orkesterialkusoiton. Täytyy mainita, että Fanny Hensel oli Felix Mendelssonin isosisko. Häntä voidaan tituleerata myös maailman ensimmäiseksi noteeratuksi naissäveltäjäksi. Sitten pistetään ne aluksi mainitsemani silmät kiinni. Kuulen taitavaa ja herkkää musisointia. Teoksen palasia on käytetty varmasti joissakin mainosten tai muussa tarkoituksessa taustamusiikkina. Niiin tutuilta ne kuulostivat. Upposin syvälle tähän äänimaailmaan, joka on meikäläisellekin ymmärrettävää ja perinteistä orkesterimusiikkia. Filharmonia taituroi ja herkisteli.
Jännityksellä odotin toista numeroa. Se oli nimittäin nykyklassista musiikkia. Teos oli nimeltään Graal Theatre. Se on Kaija Saariahon säveltämä viulukonsertto. Viulisti Koh kertoo rakastavansa Saariahon musiikkia ja sanoo pääsevänsä siihen todella vahvasti sisälle. Taas silmät kiinni. Viulu soi uskomattoman taitavasti ja kauniisti. Voi kuvitella leijuvansa jossakin tuonpuoleisessa. Soitinten koko ääniala korkeasta matalaan ja hiirenhiljaisuudesta soitinten pauhuun käytetään hyväksi. Täytyy tunnustaa, että suosikkimusiikkiani tämä ei ole, rajoittuneisuudestani johtuen, mutta sen ymmärrän, että viulisti on täydellisesti uppoutunut teoksen sisälle ja tekniikka on uskomatonta.
Tauon jälkeen finaalina esitetään Rahmaninovia. Se on säveltäjän esikoinen ja hän sävelsi sen vain 23-vuotiaana. Ensimmäinen sinfonia sai kantaesityksenä Venäjällä täystyrmäyksen, mutta myöhemmin se on istunut konserttisalien vakio-ohjelmistoon. Rahmaninov jatkoi Pjotr Tsaikovskin romanttista perinnettä. Kuunnellaanpas taas. Välillä herkkää ja kaunista soittoa, kuin kevään metsä äänineen. Sitten raivoisaa fuugaa ja menoa. Tulee toisinaan mieleen soitilassoittokunnan mahtipontinen poljenta. Filharmonia on Chenin hyppysissä pehmeää muotoiluvahaa. Se on kuin yhdestä puusta veistettu soitin. Herkkää ja loistavia solistisuorituksia. Vuilut, trumpetit, klarinetit ja lyömäsoittimet, ei, kyllä täytyisi luetella kaikki instrumentit, tempaavat sielun mukaansa ja matkaan kohti tunnemaailmaa sekä kokemusta. Bravo! Bravo!
Lopuksi kapellimestarin arvomaailmasta muutama sana. Maailmanluokan tähden ei tarvitse korostaa itseään ja se, jolla on ansiolistallaan musiikin alalla melkein kaikki maailmassa saavutettava, voi jakaa kiitosta aidosti ”alaisilleen” soittajille. Hän nostattaa aplodeerattavaksi jokaisen muusikkoryhmän ja yksittäisen solistin. Yleisön kiitos on aito, viulisti pyydetään lavalle neljästi ja hän soittaa kiitokseksi vielä Bachia. Kiitokset!!
Esa Kanerva
