17.5.2017
Tampere-talossa järjestetään lajissaan toiset Tampereella pidetyt Työmarkkinapäivät tänään ja huomenna. Päivillä tapaavat kuntapuolen työmarkkinaosapuolet, työnantajien edustajat ja järjestöväki.
Tilaisuuden juontajana toimii uutistenlukijanakin tunnettu Jussi-Pekka Rantanen. Päivät avasi pormestari Anna-Kaisa Ikonen. Hän kertoi muutoksesta. Tampereella on luovuttu tilaaja-tuottaja-mallista ja siirrytty uuteen toimintamalliin. Koko ajan valmistaudutaan Soten irtaantumiseen. Hyvinvointikunta muuttuu elinvoimakunnaksi. Hän totesi muutoksen olevan myös mahdollisuus. Pormestari-malli on toiminut hyvin ja kolme palvelualuetta on muodostettu. Keskiöön tulee kaupungin toimiminen muitten toimijoitten kanssa. Kaupunki luo mahdollisuuksia asukkaille ja yrityksille. Tärkeää on yhdessä tekeminen henkilöstön kanssa. Noin 6000 työntekijää siirtyy maakuntaan, 60 prosenttia budjetista ja 40 % henkilöstömenoista. Kaupunkiseudulle muuttaa vuoteen 2040 mennessä n. 100.000 uutta ihmistä. Neljän viimeisen vuoden aikana tänne on muuttanut n. 10.000 henkeä.
Professori Juha Siltala Helsingin Yliopistosta oli päivän pääluennoitsija, ainakin minun mielestäni. Hänen aiheensa oli Suomen työmarkkinoiden historia ja tulevaisuus. Kiteytettynä hänen katsauksensa voisi typistää yhteen lauseeseen, ”Kohti huonompaa ollaan menossa”.
Suomalainen työelämä lähti kehittymään 100 vuotta sitten kehitysmaan tilanteesta, jossa ei ollut työehtosopimuksia ja vallalla oli tiukka isäntävalta. Oikeastaan sisällissota syttyi näistä työelämän paineista. Sodan jälkeen kehitys kulki siihen suuntaan, että työmarkkinoilla lopetettiin työn teettäminen alle elinkustannusten. Työehtosopimukset olivat poikkeuksia eikä työntekijöitten oikeuksia tunnustettu. Työehtosopimukset tulivat mukaan kuvaan 1940 ns. Tammikuun kihlauksen yhteydessä. Siinä Työnantajien Keskusliitto totesi SAK:n neuvotteluosapuoleksi. Vuosien 1944 - 1970 taloudellinen kasvu kertautui palkkoihin. Vuosina 1967 - 1969 mukaan tulivat muutkin keskusjärjestöt ja niiden asema tunnustettiin.
Vuosina 1960 - 1990 luotiin Hyvinvointi-Suomi neuvotellen, lainsäädäntöä uudistaen ja Tupoja tehden. Syntyi hyvinvoiva keskiluokka ja ilmainen terveydenhoito sekä eläkejärjestelmät. Demokratisoidusta koulusta valmistui työntekijöitä julkiselle sektorille. Työpaikka toi työmarkkinakansalaisuuden, jonka avulla liityttiin yhteiskunnan muihin järjestelyihin ja luotiin koko identiteetti. Duunaripaikoista tuli kuukausipalkkaisia, turvattuja ja keskiluokkaisia. Työnantajat ja työlliset jakoivat markkinariskit. Nähtiinpä kuitenkin muutama koulutettujen lakkokin. Keskeistä niiden onnistumiselle oli kansalaisten tuki.
Talouskasvu hidastuu vuosina 1990 - 2017. Syntyy resurssitaistelu. Talouskasvu ei näy palkoissa. Pyritään finanssivetoiseen kasvuun ja seuraa yksityistäminen sekä omavastuut. Kansalaisten etuja heikennetään. Veropohja heikkenee eniten pääomien liikkuvuuden johdosta, mutta myös huoltosuhteen heikkenemisestä. 1/4 osa kansalaisista kannattaa hyvinvointivaltiota, mutta ei kaikille, vaan itselle! Työttömät leimataan pummeiksi ja sosiaalietujen käyttö siipeilyksi.
Kuoleeko palkkatyö? Yhteiskunnan tavoitteena tuntuu olevan vuokratyö, nollatuntisopimukset pakotettu yrittäjyys ja prekariaattikansanosa. Joka 3. työsuhde on epävarma, 2/3 pelkää seuraavia yhteistoimintaneuvotteluja. Palkat ovat eriytyneet, ylimmät ovat nousseet ja suorittavan työn laskeneet. Nuoret eivät pääse vanhempiensa tulotasoon koulutuksesta ja työpaikasta huolimatta. Lakkoilla ei kannata. Työelämä on oravanpyörä. Jatkuva tavoite on, että parempaa on saatava halvemmalla.
Tällaisten työntekijöitten motivoiminen on samalaista kuin kalkkunoiden saaminen kiinnostumaan Joulusta. Maakuntauudistuksessa on 300.000 työntekijän asema vaakalaudalla. Edessä voivat olla työelämä, jossa koulutusvaatimukset ovat madaltuneet, palkat laskeneet ja edessä pakkoyrittäjyys. Totuus on hänen mielestään kuitenkin se, että todistetusti yksityistäminen lisää byrokratiaa!
Lopuksi: ”Köyhän elämä tehdään kurjaksi tarveharkinnalla ja tarkastuksilla!”
Kirjoitti paperille Esa Kanerva
