6.7.2017
Otsikko tuli kirjoitetuksi tarkoituksella kapulakielellä. Oikeasti
olen nimittäin hoitamassa paria lastenlasta Kainuussa tämän viikon. Saavat
vanhemmat vähän taukoa ja nauttia toistensa seurasta. Näitä hetkiä heillä ei arkena
liiemmin suoda, koska kummatkin käyvät töissä ja asuvat Suomussalmen
keskustasta hieman syrjässä, joten työmatkoihinkin menee aikaa. Tämä on
vaatimaton kädenojennus, apu ukilta ja mummilta muutaman kerran vuodessa.
Välimatka haittaa hetkellisä ja äkillisä vanhemmuuden tuurauksia. On tässä
toinenkin hyödyllinen elementti. Pääsee tutustumaan läheltä, miten pienten
lasten vanhemmat selviävät tässä ajassa. Vaikka kummallakin vanhemmalla on työ,
ei se perheen leipä ole ylenmääräistä hyvinvointia ja pullamössöä. Opintovelat,
asunnon hankintamenot ja muut elämän välttämättömyydet vievät suuren osan
tuloista. Mitä sitten se arki sujuu nyky-yhteiskunnassa, jos vaikka toinen on
työtön. Suoralta kädeltä voin vastata, että aineellisesti huonosti ja monesti rahan
puutteesta seuraa muitakin vaikeuksia. Lapsiperheiden taloudellista tukea on
leikattu tuntuvasti sitten minun vastaavien aikojen.
Lasta aletaan valmistelemaan nykykäsitysten mukaan työelämään
varhain. Varhaiskasvatus ja esiopetus ovat tärkeitä lapsen tulevisuuden
suhteen. Toisaalta ajattelee, että eikö lapsen pitäisi saada elää lapsen elämää
edes ne elämän alkuvuodet vailla organisoituja oppisprosesseja. Mutta voihan
oppimistilanteet tehdä lapsen kannalta hauskoiksi ja kiinnostaviksi leikeiksi.
Nuorempi piltti lähtee kuulemma mielellään päiväkotiin kavereitten seuraan ja
vanhempi tyttö suorastaan odottaa koulua. Hän aloittaa ensi syksynä esikoulun.
Aika menee nopeasti, juurihan me molempien kastetilaisuuksia muutaman vuoden
välein juhlimme.
Vanhempien paineita lisäävät nykytrendin mukaan pakolliset
lasta ”kehittävät” harrastukset. On tanssia ja urheilua. Kun molempaa
kuljetetaan parikin kertaa viikossa näihin tilaisuuksiin, on ne perheen
yhteisestä ajasta pois. Onneksi nyt tämä kesäaika on rauhoitettu. Kohti
amerikkalaista sirkuselämää kai tässä ollaan menossa. Siellähän koripallo
saattaa olla opintojen pääasia ja vasemmalla kädellä hoidetaan niin sanottu
koulun käynti. Perheet huseeraavat inolla mukana paitsi keräämässä rahaa. niin
kotijoukot kentän laidalla ovat aivan must-juttu. Vanhempien onnistumista
lasten kasvatuksessa arvioidaan jatkuvasti ja kaikilla mittareilla.
Sukulaisuutta tähän voi nähdä entisen Neuvostoliiton kasvatusmallissa, jossa
vanhempia rangaistiin liimaamalla isän tai äidin kuva Metrotunnelin seinään
lapsen laiskottelusta koulussa. Jenkeissä asia hoidettiin ja hoidetaan hienovaraisemmin
yhteiskunnallisen paineen ja kontrollin avulla. En soisi saman ilmiön
kotiutuvan yhtä laajasti koti-Suomeen. Matka on kuitenkin jo alkanut kohti sitä
suuntaa, vanhempien omistautumista ja kunnollisuutta kasvattajina mitataan lapsen
futistreenien ja kiekkoharjoitusten määrällä.
Niin kuin Leppäsen Preeti totesi Pohjantähdessä, että ”on
meillä sentään tota pernaa”, niin meidän nykylapsilla on sentään kaikki
perustarpeet suurin piirtein tyydytettyjä. On puhtautta, ruokaa ja lastenkulttuuria. Ihmiset
sinällään ja vanhemmuus siinä sivussa eivät vuosikymmenissä ole kovasti
muuttuneet. Samat raadollsiuudet ja heikkoudet, myös lapsia kohtaan, ovat
edelleen olemassa. Lastensuojelun tarve ei ole kadonnut minnekään.
Pääsääntöisesti vanhemmat hoitavat lapsensa hyvin ja haluavat heille parasta.
Parasta ehkä liikaakin, koska kohtuuden tunnistaminen opetaa lapsellekin
suhteellisuudentajua. Ei tarvitse aina olla vahvin vertaistensa joukossa, ihan
keskinkertaisuuskin on hyvä tulos.
Olemme me isovanhemmatkin muuttuneet. Vaikka ydinperheet ovat
vain muisto suomalaisessa yhteiskunnassa, saattaa olla, että monen sukupolven
yhteyttä ja yhteistoimintaa ollaan jälleen kokoamassa, toki uudella tavalla ja eri
muodoissa kuin ennen. Minä ainakin nautin kertoa juttuja menneiltä ajoilta ja
ohjata lapsia perinteiden kunnioittamiseen. Ja kuinka innokkaasti he haluavat
olla mukana esimerkiksi oman vihdan värkkäämisessä.
Esa Kanerva
