8.3.2019
Sotien jälkeen Suomessa ihannoitiin Amerikan vaurautta. Pula-ajan Suomessa vilahtelivat aikuisten puheissa kuvaukset Amerikan yltäkylläisyydestä, tavarasta ja mammonasta. Ei ollut aikuisillakaan Amerikasta tietenkään laajoja tietolähteitä, puhumattakaan objektiivisesta tiedonhankinnasta. Se tiedettiin, mitä suomalainen lehdistö ja aikakausilehdet kirjoittivat. Lehtikirjoitukset olivat 1950-luvun ihmisille suuri totuus. Värivalokuvat todistivat ja vahvistivat kerrotun. Virallinen poliittinen ja yhteiskunnallinen ilmapiiri oli minun muistini mukaan hyvin jenkkimyönteinen. Vastapainoksi suomalaiset kommunistit ihailivat tietenkin itänaapuria ja sen kehittynyttä sosialismia työläisten paratiisina. Ja olihan jonkun sukulainenkin muuttanut merten taakse paratiisiin siitä päätellen, että epäonnistumistarinoita sinne muuttaneista ei juuri kuultu. Oli vain menestyjiä ja rikkaita liikemiehiä. Varmaan on Amerikka muuttunut vuosikymmenten aikana, mutta ovat myös omat käsitykseni jenkkionnelasta heittäneet häränpyllyä. Itse asiassa pidän nykyisin kyseistä valtiota perin omituisena ja jopa luotaan työntävänä.
Miksi olen tällaisiin johtopäätöksiin tullut? Syitä on monia. Jostakin on lähdettävä liikkeelle. Aluksi otan esille rahan nostamisen jumalan asemaan amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Jos olette sattuneet katsomaan joitakin hömppätv-sarjoja jenkkilästä, kuten rapujen kalastuksesta tai kullan huuhdonnasta, ohjelmassa esiintyville ihmisille maailman tärkein asia on ”money”. Kaikki muu on toissijaista. Sarjojen sisältö kuvastaa ja on tietenkin pintaraapaisua amerikkalaisista arvoista. Eniten huolissani olen siitä, että raha on siellä syrjäyttänyt demokratian. Nykymuodossaan amerikkalainen politiikka toimii rahan voimalla. Kampanjat maksavat kymmenistä miljoonista miljardeihin dollareihin.
Poliitikoista tehdään kerjäläisiä, joiden on oltava alati liikkeellä hankkimassa vaalikassaa. He joutuvat nuoleskelemaan suursijoittajia ja organisoimaan rahankeruukampanjoita. Ja poliitikko joutuu olemaan hyvää pataa vaikka amerikkalaisen Kivääriyhdistyksen kanssa. Tulee mieleen nämä suomalaiset vaalirahasekoilut. Taitavat olla kuitenkin silakkaa amerikkalaisiin joulukaloihin verraten. Jo kampanjoiden aikana syntyy sidonnaisuuksia. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat, kertoo suomalainen viisaus.
Entäpä sitten tuo amerikkalainen oikeuslaitos? Jokaisella meillä on jokin käsitys sen toimivuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Periaatteellinen ero meikälaiseen oikeuskäsitykseen on se, että meillä tuomion perustana ei ole kosto. Vankia pyritään kuntouttamaan takaisin yhteiskuntaan. Suomalaista vankia kohdellaan ihmisenä, jenkkilässä vankeinhoidon lähtökohtana ei ole ihmisarvo. Vanki on objekti ja vapausrangaistuksen tehtävänä on pitää hänet lukittuna ja estää karkaamasta sekä kostaa rikollisesta teosta. Olot vankiloissa ovat surkeat ja osin yksityiset vankilat pitävät asukkejaan orjina ja työvoimana. Vankiloista on tullut siis bisnestä, jonka osakkaina on usein tuomareita ja syyttäjiä. Henkilöitä, jotka panevat tuomioita täytäntöön
Tuomiot ja diilit syrjivät köyhiä, mustia ja värillisiä. Varakkailla on varaa miljoonaluokan asianajajiin. Yhteiskunnan tarjoama asianajaja saattaa olla jopa oikeudenkäynnissä hiljaa, koska asia ei häntä kiinnosta. Yhdysvalloissa istuu kakkuaan noin kaksi miljoonaa vankia, mikä on neljännes koko maailman vankimäärästä. Pitkät tuomiot ovat myös leimallinen piirre Amerikan oikeusjärjestelmässä. Juuret juontavat kauas historiaan. Yhdysvalloissa poliisivoimissa, tuomareina, asianajajina, ehdonalaisvalvojina ja vanginvartioijina työskentelee miljoonia ihmisiä. He eivät työpaikoistaan luovu, joten vankimäärä tulee varmaan tulevaisuudessa kasvamaan, koska järjestelmä tarvitsee vankinsa ja bisneksellä on yleensä tarve kasvaa.
Kun on ihmettelemään lähdetty, niin jatketaan amerikkalaisella terveydenhuoltojärjestelmällä. Mitään yleistä terveydenhuoltojärjestelmää ei ole, osa kansasta saa julkista palvelua, suurin osa kuuluu yksityisten vakuutusten piiriin. Yhdysvallat pitää yllä kuitenkin maailman kalleinta terveydenhuoltojärjestelmää. Kun Suomen terveydenhoitomenot ovat alle 9 prosenttia bruttokansantuotteesta, Jenkeissä se on vajaa 17 prosenttia. Parasta hoitoa maailmassa ei sillä saada, mutta maailman parasta terveysbisnestä kyllä. Rahat valuvat terveysyrittäjille, vakuutusyhtiöille ja lääkäreille. He ovat ymmärtäneet ihmisten hoidon siten, ettei terveydenhuoltojärjestelmän tehtävä ole tuottaa terveyttä, vaan rahaa. Tässä noin karkeasti erotellen on heidän ja meidän järjestelmien ero. Suorastaan brutaalia on mielestäni se, että lääkärit saavat bonusta lääketehtailta kirjoittamistaan firman lääkkeistä. Käsittämätöntä on myös lääkäreitten potilaitten ”ylitutkiminen”, jota he tekevät ahneitten asianajajien pelossa.
Kahta en vaihda, suomalaista sinappia ja pohjoismaista yhteiskuntamallia. Vaihtaisitko sinä kansalaisten suhteellisen hyvän tasa-arvon lain edessä, hoidon saatavuudessa ja demokratiassa vapaaseen aseenkanto-oikeuteen ja litrahinnaltaan 50 sentin polttoaineeseen? Puhumattakaan siihen, minkälainen arvoristiriita vallitsee amerikkalaisessa yhteiskunnassa puheiden ja tekojen välillä.
Perheet käyvät kiltisti sunnuntaisin kirkossa ja sitten julkkisuutisista päätellen alkaa vapaa-aika sekä irtosuhteitten vaaliminen. Jos harmittaa, vedetään ruohosätkä tai napataan psykiatrin määräämää morfiinijohdannaista arkiahdistukseen. Jokaisella vähänkin varakkaalla amerikkalaisella on oma terapeutti, jolle voi käydä narisemassa aviomiehen- tai rouvan tylsyydestä ja lasten tottelemattomuudesta.
Lopuksi vielä kehut, Amerikan onnelassa ei tarvitse vaivautua kauppaan ruokaostoksille. Monissa kaupunginosissa ei kauppoja olekaan. Miksi vaivautua ostoksille, koska pikaruokaa on satavilla joka nurkassa. Maailman lihavin kansa tykkää hampurilaisista ja hodareista sekä Mäkkäreiden autokaistoista.
Esa Kanerva
Esa Kanerva
