Äitini sairastaa

                                                                                                       28.5.2019

Äitini on vakavasti sairas. Syöpä nakertaa suolistoa ja riuduttaa ruumista. Ikää on paljon, yli 92 vuotta. Takana on pitkä elämä, johon on mahtunut kaikkea maan ja taivaan välillä. Lapselle on rankkaa kohdata äidin elämän hiipuminen. Toisin päin ajatellen, vanhemmalle olisi varmasti monin verroin raskaampaa saattaa lastaan hautaan. Tunnemyrsky on valtava. Mieleen tulee aina kohdatessa yhteinen elämäntaival. Olenko menetellyt oikein eri elämän tilanteissa, omaa tuntoakin kaivertaa. Olisiko voinut monissa tilanteissa toimia toisin, olisi pitänyt, ehdottomasti. Parasta äidille on nyt hyvä perushoito ja läheisten mukana eläminen. Kosketus on tärkeätä ja halaaminen. Elämä alkaa ja päättyy.

Nähdessäni äidin kapenevat kasvot ja harmaan värin, tunnen, kuinka elämän voima tekee pesäeroa raihnaisesta ruumiista. Aikaa ei varmaan ole enää paljon. Äidin elämän mukana katoaa myös pala suomalaista historiaa. Hän on elänyt poliittisesti myrskyisän kolmekymmentäluvun ja sodat. Vanhus on kokenut sodanjälkeisen jälleenrakennuksen ja sotakorvausten maksun. Kuusikymmentälulla alkoi Suomessa itää hyvinvointivaltion juuret. Juurista versoi nykyinen ”leikattu” hyvinvointivaltio, jossa vanhukset sullotaan palvelukoteihin.

Väistämättä sairasta äitiä katsellessa tulee mieleen ihmisen osa ja kohtalo, kuolla jokainen aikanaan. Kuolemaa ei pääse pakoon maallisilla maineteoilla eikä omaisuudella. Terveyden arvostaminen on kaikki kaikessa. Ilman sitä ihmisellä ei ole mitään, ei mitään. Kunpa ihminen muistaisi eläessään, että valta ja maine katoaa jossakin vaiheessa elämää, suurmiehiä ja- naisia lukuun ottamatta. Elämässä ei kannata pöyhkeillä tai ylpistellä, vanhuus ja sairaus tulevat väistämättä elonpäivien pidetessä. Mieleen tulee pohdinta, olisiko parempi kuolla suorilta jaloilta kuin hiipua hiljalleen. Itselle varmaan nopea kuolema on helppo, omaisille vaikeampi ilman varoaikoja. 

Onneksi kuolevan hoitaminen on kehittynyt. Kipuja ei juurikaan tarvitse kärsiä ja pahoinvointikin saadaan hallintaan. Puutetta on henkisestä tuesta ja läsnäolosta. Se kipuilu ei hellitä kuin olemalla läsnä, tukena ja turvana. Omaiset kärsivät mukana, saattoaika on uuvuttavaa. Paikalla ei aina pysty olemaan, onneksi ovat puhelimet olemassa. Kotisairaalakonsepti toimii palvelutalossakin. Mihin vuorokauden aikaan on saatavissa apua yllättäviin tilanteisiin.

Vakavasti sairaan ja lapsen on tärkeätä puhua auki kipeätkin asiat. Elämä ei yleensä mene ristiriidoitta ja aina jotakin on jäänyt hampaan koloon. Yleensä isoimmat ongelmat on haudattu sielun syövereihin. Sellainen menettely on ollut helpoin ratkaisu arkipäivässä. Eivät tabut tai loukkaukset ole mielestä mihinkään kadonneet, sieltä ne ovat löydettävissä. On hyvä sopia ja antaa anteeksi, jos sovintoa tai anteeksiantoa tarvitaan. On viimeisiä mahdollisuuksia keventää puolin ja toisin elämän taakkaa. Anteeksi antaminen ja- saaminen rauhoittaa, tulee hyvä olla. Pöytä on puhdas.

Nyt on aika muistella vanhoja hyviä aikoja. Kysellä voinnin mukaan mukavista asioista. Muistatko sitä, miten perheenä kävimme kuusikymmentäluvulla Norjassa vanhalla Mossella, paikattiin renkaita muutaman kilometrin välein oikein huonoilla teillä? Mitenkäs sinä laitoit sitä sianpääsylttyä, kun se maistui aivan taivaalliselta? Kerrataan pieninä paloina sitä hyvää, mitä elämä on antanut. Nyt muistellessa, kas kummaa, hyviä muisteloita onkin enemmän kuin tummaa väriä.

Esa kanerva

Sanat eivät kerro kaikkea

   

                                                                                                       23.5.2019

Ihminen viestittää suurimmaksi osaksi kaikella muulla kuin puheellaan. Pontimena tälle kirjoitukselle antoi jokin aika sitten tv-uutisissa suorana esitetty nuoren toimittajan raportti hallitusneuvotteluista. Hän räpsytti silmiään kuin tikka puuta nokkiessaan. Kaikella todennäköisyydellä häntä jännitti ja hän oli ahdistunut. Mielenkiinnolla olen seurannut myös vaalitenttejä sillä silmällä, puhutaanko nyt totta vai pajunköyttä. Onko valehtelijaa mahdollista tunnistaa eleillä? Tehtävä on vaikea. Kokemuksen avulla on kuitenkin mahdollista seurata esimerkiksi pieniä kasvojen tai ruumiin liikkeitä. Klassinen esimerkki oli presidentti Bill Clinton. Häntä kuulusteltiin seksisuhteesta sihteeriinsä. Bill on vasenkätinen. Todistaessaan hän heilutti kuitenkin oikeata kättään. Tämä oli poikkeuksellista ja tämä on tulkittu selväksi merkiksi valehtelusta. Paitsi potaskaa puhuvan henkilön mielialan, niin ihmisen kehonkieli paljastaa monia muitakin seikkoja ja tunnetiloja.

Poliittiseen keskusteluun osallistuvista on mielenkiintoista tehdä tarkkailua ja havaintoja. Kun toinen poliitikko kysyy tai haastaa toista, oleellista on havainnoida paitsi haastetun vastauksen sisältöä, niin miten kysymykseen vastataan. Jos henkilö aloittaa vaikkapa partikkelilla no ja pitää huomattavan pitkän tauon, saattaa vastauksen sisältö olla muunneltua totuutta. Toisaalta jos poliitikko vastaa monipolvisesti ja hyvin yksityiskohtaisesti, voi kysyä, ovatko puhujalla puhtaat jauhot pussissa. Oikeassa olevalla ihmisellä ei ole tarvetta selitellä, koska syyte on hänelle vähämerkityksellinen.

Katseen harhailua ja vilkuilua esiintyy harvoin ammattipoliitikoilla. Heidät on opetettu katsomaan kameraan. Tavallisella mattimeikälaisella silmiin katsomisen välttäminen on oire jostakin. Ainakin silloin kannattaa vastapelurin olla varpaillaan. Jos kumppani tavallisesti katsoo oikealle yrittäessään muistaa jotakin ja nyt katsoo vasemmalle, hälytyskellojen pitäisi alkaa soida.

Ihmisen ollessa henkisesti ”heikoilla jäillä”, esimerkiksi silloin, kun hän ei tiedä, mistä puhuu, hän alkaa ”teputtaa” ja vaihtaa painoaan jalalta toiselle. Tämä kuulemma johtuu siitä, että valheita päästellessään ihmisen aivojen oikea ja vasen ovat ristiriidassa keskenään. Tunne ja järki sotivat keskenään. Tästä aiheutuu epätasapainon tunne, jota pyritään korjaamaan. Osa samaa ilmiötä on pään heijaaminen puolelta toiselle. Julkisuudessa paljon puhuvat heiluvat seisoessaan usein silloin, kun valehtelevat kaikesta ennakkopreppauksesta huolimatta.

Myös huulet voivat paljastaa palturia puhuvan poliitikon. Tutkimusten mukaan epäsymmetrinen ilme, kuten vino hymy, voi olla merkki siitä, ettei tyypillä ole puhtaat jauhot pussissaan. Huulien puristaminen yhteen voi puolestaan kertoa, että toinen panttaa sanojaan. Jos joku nostaa kätensä suunsa eteen, hän ei halua möläyttää mitään. Nenän raapimista seuraavat kokeneet poliisitkin. Hönössä ajava pyyhkii usein nenäänsä. Pelko ja epävarmuus saavat aikaan lisääntynyttä adrenaliinin eritystä ja se saa hiusverisuonet laajenemaan ja nenän kutiamaan.

Varoa kannattaa myös poliitikkoa, joka hymyilee aina kauniisti. Hymyssä kannattaa aina seurata myös silmien mukana oloa. Yli viiden sekunnin ajan vain huulillaan hymyilevät saattavat teeskennellä.

Poliitikolle on luotu kaikkitietävän ihmisen rooli. Häneltä edellytetään suurten kokonaisuuksien ja tietomassojen hallintaa. Ihminen se poliitikkokin on. Kaikkea ei voi tietää ja se on inhimillistä. Taidetta on peittää tietämättömyytensä sanallisella akrobatialla. Kehon kieli saattaa kuitenkin paljastaa ”bullshitin”. Mielen ja kehon reaktioita ei voi etukäteen yhteen sovittaa ja opetella. Siinä mielessä yli-ihmisiä ei ole olemassa, ei edes politiikassa.

Esa Kanerva



                             

Poimintoja Tarkastuslautakunnan arviointikertomuksesta

                                                                                                              18.5.2019

Ensi maanantaina valtuusto käsittelee Tarkastuslautakunnan vuoden 2018 arviointikertomuksen. Tarkastuslautakunta arvioi valtuuston asettamien tavoitteiden toteutumista ja toiminnan järjestämisen tarkoituksenmukaisuutta.

Muistan hyvin kunnallisneuvos Seppo Salmisen muistuttaneen tilinpäätöskokouksissa, että tällainen meno ei voi jatkua. Niin se vain on mennyt, että nyt ollaan kahdeksatta vuotta samassa tilanteessa, ei samassa ahdingossa, vaan suorastaan katastrofaalisessa jamassa. Lähes 60 miljoonan euron alijäämä on tosiasia ja saa sanottomaksi. Säästölinjaa on pakko jatkaa, työllisyyden hyvän kehityksen turvaamista ja nuorten koulutuksen jälkeisen elämän edellytysten turvaamista ja kiinnostuksen herättämistä jäädä Tampereelle opiskelujen jälkeen.

Valtuuston tulisi arviointikertomuksen mukaan päättää, miettiä ja arvioida, mitä sen antamien tavoitteiden sitovuus merkitsee? Onko se käsitteenä kärsinyt inflaation ja sen merkityksestä tullut häilyvä. Minun mielestäni asia ei voi olla näin. Kun valtuusto asettaa jollekin taholle sitovan tavoitteen, se tarkoittaa sitä, että se toteutetaan. Tarkastuslautakunta haluaa nykyistä vaikuttavamman menettelytavan niihin tilanteisiin, jossa valtuustoon nähden sitova tavoite ei toteudu.

Tampereella avoterveydenhuollon terveysasema palvelut ovat esimerkki siitä, että kysyntää voidaan vähentää rakentamalla palveluverkon ympärille muuri, jonka ylitse asiakkaiden on vaikeata kiivetä. Palvelut pelaavat, jos onnistut niiden piiriin pääsemään. Digitaalisten palveluiden käyttöönotto ei ole onnistunut lähellekään valtuuston toivomalla tavalla. Käytetyt järjestelmät ja tunnistautumiset ovat jäykkiä ja aikaa vieviä. Eikä organisaatio ole kyennyt uudistumaan ja keskittymään digitaaliseen palveluun. Minkäänlaisia kannusteita käyttää sähköisiä palveluita asiakkaille ei ole saatu aikaan. Kannuste voisi olla palvelun ja vastaamisen nopeus. Selityksenä ei enää käy operaattorin kilpailutus ja siitä aiheutuneet ongelmat. Vastaanottotoiminnan sairauspoissaolot ovat kasvaneet. Vuonna 2018 sairauspoissaolopäivät henkilötyövuotta kohti ovat lisääntyneet edellisvuodesta 21 %. Vuonna 2017 tapahtuneen yleistyöaikaan siirtymisen jälkeen hoitohenkilökunnan yleistyöaikaan hoitohenkilökunnan sairauspoissaolot ja irtisanoutumiset ovat lisääntyneet. Työaikamuodon uudelleen arviointi saattaisi olla paikallaan.

Omistajaohjausyksikössä työskentelee viisi henkilöä ja toiminnasta vastaa liiketoiminta- ja rahoitusjohtaja. Konsernijaoston esittelijänä toimii konsernijohtaja. Yksikön vastuulla on 52 tytäryhtiötä ja neljä säätiötä. Työmäärä on siis valtava. Yhtiöiden lukumäärä tulevaisuudessa pikemminkin lisääntyy kuin vähenee, tässä tilanteessa olisi järkevää miettiä omistajaohjausyksikön resursointia uudestaan.

Saiko valtuusto kylliksi tietoa päättäessään toteuttaa raitiotiehankkeen? Vastaus on kyllä ja ei. Raitiotien toteuttamispäätökseen liitetyssä toteutussuunnitelmassa on eritelty hankkeen ensimmäisen toteutusvaiheen tavoitekustannus 238,8 milj. euroa. Vuoden 2018 loppuun mennessä hankkeen tavoitekustannus ja aikataulu ovat pitäneet esimerkillisesti. On huomattava, että hankkeeseen liittyy oheiskustannuksia. Tarkastuslautakunnan mielestä olisi tarpeellista kaupungin kaikissa suurissa hankkeissa varautua yllättäviin menoihin jo päätöksetekovaiheessa.

Tarkastuslautakunnan mielestä perusopetuksen ryhmäkokojen tulee säilyä ennallaan. 2000-luvulla oppilasmäärä laski 3000 oppilaalla. Siihen organisaatio ei reagoinut millään tavalla resurssien ja tilojen suhteen. Tehostamisvaraa on siten ollut, joskin nyt tuo kasvuvara on käytetty loppuun. Tampereen perusopetus on asiakastyytyväisyyskyselyjen mukaan laadukasta. Tarkastuslautakunnan mielestä nyt on panostettava kiusaamisen ja huumekokeilujen ehkäisyyn.

Esa Kanerva

 

 

 

 

Vierastan somea

                                                                                                        12.5.2019

Minulta on monesti tivattu, miksen ole kirjoittamassa ns. somessa. Erityisen painostavaa oli ilmapiiri ympärilläni ennen viime kunnallisvaaleja. Vaalipäällikköni oli erittäin huolestunut. Minulle kerrottiin, että valtuustoon pääseminen on melkein mahdotonta ilman läsnäoloa sosiaalisessa mediassa. Vaaleissa kävi niin kuin kävi. Mielestäni minulla on vankat perustelut poissa ololleni Twittereistä sun muista viestimistä. Tiedän, että minua pidetään outona muumiona ja jäännöksenä menneiltä ajoilta. Väliäkös sillä, jos pystyn itselleni asian hyvin perustelemaan. Kerron tässä niistä vasta-argumenteista, millä todistelen vastaan väittäjille, että some-maailma saa minun puolestani olla rauhassa ja tulen toimeen vallan hyvin ilman sitä.

Olen aina tuntenut vastenmielisyyttä netin keskustelupalstoja kohtaan. Paljon ennen facea oli sanomalehdillä omat keskustelupalstat. Niissä sai lukijat niin sanotusti vaihtaa mielipiteitä ja sylkäistä mielestään ulos kaikenpuolisia tunnetiloja. Sain kai trauman sieluuni niistä kirjoituksista. Toimin yli kahden tuhannen työntekijän pääluottona ja niillä palstoilla sai edustettavat polkea jalkaa sekä kiukutella edunvalvonnasta luottamusmiehille sydämen kyllyydestä. Syyllinen löytyi läheltä niin huonoihin palkkoihin kuin mihin tahansa työelämän ongelmaan. Vastaan ei kannattanut väittää, koska silloin kirjoittelu vain yltyi. Turhautti vietävästi!

En ymmärrä somen ideaa. Pitäisikö minun joka hetki päivittää, mitä teen tai syön. Omasta mielestäni elämässäni ei ole mitään erikoista ja raportoitavaa. En kaipaa peukutusta, osanottoa tai sympatiaa. Joku ehkä haluaa olla stara tai tähti jakamalla elämäänsä maailman kanssa. Some toimii peilinä ja jonkinlaisena oman itsearvioinnin välineenä. Jos peukutus kannustaa, niin hyvä on. Psykiatriassa on aina tunnettu persoonallisuuden piirteenä ja häiriönä ns. ”puhumo-tyyppi”. Kysymyksessä on ihminen, joka höpöttää ja kertoo koko ajan ympäristölleen, mitä hän tekee, näkee ja kuulee. Melko usein näitä puheliaita suupaltteja tapaa, ovat raskaita kuunneltavia. Kysymyksessähän ei ole tavanomainen vuorovaikutustilanne ihmisten välillä. Puhumo ei kuuntele ketään eikä häntä liikuta kenenkään muun ihmisen asiat. Tällainen ihminen on yleensä henkisesti aivan ”rikki” oleva ihmistyyppi. Eikö luuri alati kädessä somettava persoonallisuus ainakin muistuta käytökseltään tällaista höpöttäjä?

Otetaanko huomioon naamakirjan omien sivujen ja päivitysten vaarat? Nykyään niitä selaavat sellaisetkin tahot, joita esimerkiksi työntekijä ei tule ajatelleeksi. Olen ollut tilanteissa, joissa työnantaja on ollut irtisanomassa työntekijää kirjoittelun vuoksi. Kun oikein laskettaa ja haistattaa työnantajan olevan ihan paska, seuraukset voivat olla tällaiset. Kun päivittää ja kirjoittaa julkisille sivuille, et voi olla piilossa ja kuvitella voivasi sanoa mitä tahansa.

Meistä kerätään tietoa valtavasti. Jos haluat kaventaa yksityisyyttäsi, kannattaa kirjoitella someen. Facebook myy tietoa ja tienaa miljardeja. Kohdennettu mainonta on pieni harmi, mihin muuhun tarkoitukseen tietoa voidaan myydä. Joku sanoo tätä paranoidiseksi ajatteluksi, mutta totta se on. Mitä enemmän sinusta on maailmalla tietoa, sitä haavoittuvampi sinä olet. Tietoa yhdistelemällä eri kanavista, ihmisestä saadaan profiili, jota tarvittaessa voidaan hyödyntää myös rikolliseen toimintaan. Vallanpitäjät ovat hyvin tyytyväisiä sinusta saadusta tiedosta, se on nähty autoritäärisissä valtioissa, esimerkiksi Kiinassa ja Venäjällä.

Ihmisten kanssa voi kommunikoida ja asioita tiedottaa muillakin keinoilla kuin naputtelemalla tietokonetta tai puhelinta. Monen poliitikon olisi kannattanut jättää some-kirjoittelut sikseen, ei olisi tarvinnut hävetä jälkeenpäin. Perjantai-ilta on vaarallisinta aikaa. Pullon korkki kun kiertyy auki, pitäisi tietokone pistää pakastimeen. Ei ole vielä tullut ikävä Instagrammia tai Twitteriä. Paljon täytyy elämässäni tapahtua jotakin mullistavaa, että alan keskustelemaan koneen kautta koko maailman kanssa. Ei, ei tulisi tällä hetkellä mieleenikään! Tämä blogikirjoittelu on poikkeus, se on mukava harrastus.


Käyn työmatkalla Ruotissa. Palaan kirjoitteluun sieltä palattuani viikonloppuna.

Esa Kanerva

Politiikan suuria tunteita

   


                                                                                                                                        9.5.2019


”Tehtävään haetaan ulospäinsuuntautunutta, yliaktiivista narsistia” voisi olla eduskunta- tai kuntavaalien alla sanomalehdessä puolueitten laatiman ilmoituksen otsikko. Tai ainakin suurella yleisöllä on poliitikoista tämän suuntainen mielipide. Pitääkö käsitys paikkaansa? Se on mielestäni oikean suuntainen. Poliitikon pitää olla suulas ja kaikkitietävä sanan käyttäjä. Kansan parissa pitää kiertää ja olla esillä. Naaman täytyy näkyä. Tuo yliaktiivisuus-väite pitää kyllä osittain paikkansa. On yli-inhimillistä, että ihminen käy aina kierroksilla ja näyttää ulospäin aina hymyssä suin kiinnostuneelta kaikesta, potaskastakin, mitä ihmiset hänelle tarjoavat. On suorastaan taidelaji olla sisimmässään täysin eri mieltä äänestäjän kanssa ja silti päästä hänestä eroon syvässä yksimielisyydessä. Mitä sitten tuohon narsismi-väitteeseen tulee, olen kokenut, että kyllä politiikan teossa jylläävät monet kielteiset tunteet. Narsismiin sinänsä en ota kantaa.

Minkälainen on poliittisen elämän tunneskaala. Positiivisuutta on vähemmän kuin kielteisyyttä. Myönteinen palaute toiselle ihmiselle on keskimäärin opeteltua käyttäytymistä. Tuskin tulee sydämestä. Sivistynyt pitää olla ja tunnepuoli hallussa. Kiitosta kyllä kaverille annetaan, samalla päässä raksuttaa seuraavat vaalit ja niissä pärjääminen. Puhutaan, että nykyinen työelämä on raakaa kilpailua, politiikan teko on vielä puhtaampaa taistelua huipulla olosta.

Politiikan kielteisistä tunteista kertominen on helpompaa kuin rakentavasta myönteisyydestä. Yhteiskunnallisessa työssä ei parane tosiaan menestyä. Silloin alkavat panettelu, juoruilu ja selkään puukottaminen. Raamatun vertaus on hyvä. Ihminen kuvittelee itseänsä ylennettävän, kun toista muitten silmissä alentaa. Muut kaikkoavat ja katoavat onnistujan läheltä. Mistä tällainen ”eristäminen” kertoo? Jonkun menestyminen aiheuttaa vahvoja tunteita heikon itsetunnon omaavassa kollegassa. Se on sietämätön tunne, että minullakin pitäisi olla tuo, mitä tuo toinenkin saa. Huomaamatta voi jäädä se, että kateuden kohde on saattanut tehdä suuriakin ponnistuksia menestyksensä eteen. Toisen onnistuminen on jollakin tapaa minulta pois.

Koston halu ja ”pitkä muistisuus” ovat tuttuja ilmiöitä. Jossakin tilanteessa tölväisty poliitikko yleensä muistaa asian ja aina kun tulee tilaisuus, maksetaan potut pottuina. Totuus lienee kuitenkin toisenlainen. Kostajat voivat huonommin kuin ne, jotka onnistuvat unohtamaan ja pääsemään asian ylitse. Ihmisellä lienee kuvitelma siitä, että pettymykseen liittyvän pahanolon purkaminen helpottaa ja tuo tyydytyksen. Tosiasiallisesti repullinen elämän pettymyksiä selässä rasittaa koko ajan sitä kantavaa. Helpompi tapa olisi itse käsitellä asia ja päästä yli.                                     

Tällainen koston halu palvelee politiikassa itse asiassa valtarakenteita. Ryhmän johtajalla on hyvä olla takataskussa jonkinlainen pelote. Ryhmä pysyy ruodussa, se tietää johtajan voivan muistaa ”pullistelun” tai pullikoinnin seuraavalla nimityskierroksella. Alussa mainittuun narsismiin liittyy tavallista suurempi kostonhaluisuus. Narsistin herkkää hipiää ei parane mennä loukkaamaan, siitä seuraa takuuvarmasti kosto. Kaikki poliitikot eivät ole narsisteja, niin kuin kaikki maalarit eivät ole juoppoja.


Poliittisella johdolla on yleensä ympärillään ”hovi”. Eliitin olemassa olo ruokkii kielteisiä tunteita, toisaalta se toimii kannustimena. Huipulle kannattaa pyrkiä, se tuo henkilökohtaisia etuja. Poliittisen ryhmän yhtenäisyyden kannalta eliitti ruokkii ristiriitoja ja kateutta. Tehdäänkö hyviä päätöksiä katkeruuden ilmapiirissä? Narsistisella johtajalla on yleensä aina ”lakeijat” ympärillään. Hän tarvitsee ihailijoita ja varpaan nuolijoita, koska he jaksavat kehua johtajan erinomaisuutta ja ylivertaisuutta ja siten pönkittää narsistin huonoa itsetuntoa.

Ei politiikka sinänsä poikkea ilmapiiriltään paljon esimerkiksi työelämästä. Kaikenlaisia tunteita ja käyttäytymistä sisältyy politiikan tekoon. Yhteiskunnalliseen päätöksentekoon hakeutuu ja valikoituu tietynlaisia persoonallisuuksia. Yhteen hiileen puhaltaminen ja yhteistyö on vaikea laji. Yksilökeskeisyys ja ”minä itte”-mentaliteetti korostuu. Ongelmatkin kertautuvat ja kumuloituvat. Ihme sinänsä, että politiikan julkisivu on kansalaisten silmissä näinkin tahraton.

Esa Kanerva

Toveri Esko Raskullan muistoksi

                                                                                                   5.5.2019

Selasin Sairaanhoitopiirin lehteä vuodelta 2015. Elämän tähden-lehdessä oli juttu Eskosta ja hänen työpaikastaan, laitehuollosta. Hän kertoi tulleensa taloon vuonna 1977 ja viihtyvänsä edelleen hyvin. Valokuvassa Esko purkaa jotakin pientä teknistä laitetta. Niin, sellainen ihminen hän oli. Ajallisesti pitkien linjojen ja tarkkuutta vaativien töitten mies.

Samanlaisena ihmisenä opin tuntemaan Eskon puolueyhdistystyössä. Tulin Toveriseuran puheenjohtajaksi vuonna 2008 ja hän oli johtokunnassa ja yhdistyksen lehden päätoimittajana. Esko oli jo tuolloin senioriaktiivi ja mentorini, olihan hän ollut sos.dem.-liikkeessä jo vuosikymmeniä eri tehtävissä, jäsensihteerinä, sihteerinä ja tiedottajana. Luulen kuitenkin, että Viesti-lehden toimittaminen oli hänelle rakkain tehtävä. Lehden päätoimittaminen oli raskasta hommaa ja vaati lehmän hermoja. Kirjoittajien jutut olivat aina myöhässä, painoaikataulut painoivat päälle ja talkookavereita vähän. Esko jaksoi muistutella ja kerta toisensa jälkeen pyysi juttuja. Koskaan en nähnyt hänen hermostuvan, mutta silloin kun Eskon kasvoilla oli vähän ilkikurinen hymynkare, tiesin, että nyt on pistettävä asioihin vauhtia. Viesti-lehti oli Eskon lapsi ja tuotti suuria vaikeuksia saada lehti toimitetuksi hänen luovuttuaan päätoimittajuudesta jokunen vuosi sitten.

En ole nähnyt tarkempaa ja asiansa osaavampaa sihteeriä kuin Esko. Hän tiesi konkarina pykälät ja muut puoluebyrokratian metkut. Oli turvallista työskennellä hänen kanssaan, koska tiesi saavansa aina neuvoja ja ohjausta. Vasemmalla kädellään hän hoiti tuolloin vielä jäsenrekisterin ja jäsenasiat.

Nuoret olivat Eskon sydäntä lähellä ja hän työskenteli Kotka-toiminnassa vetäjänä ja päättäjänä vuosikymmeniä, mm. Aluetoimikunnassa. Myös piiritasolla hänet tunnettiin jämäkkänä osaajana.                                               

Työväen Keskusmuseon ystävissä hän toimi pitkään. Hän oli siihen työhön kiintynyt ja halusi vuosi toisensa perään tulla valituksi tehtävään.

Äkillinen kuolema on omaisille siinä mielessä pahin poistumistapa, että siihen ei ehditä valmistautua ja kuoleman todellisuus iskee kerralla päälle kaikessa järkyttävyydessään. Sen sanominen, että se on paras tapa lähteä, kun äkkiä lähtee, ei surun keskellä juuri omaisia lohduta. Mutta sittenkin uskallan sanoa sairaanhoitajan ammatissa pitkään työskennelleenä, että kyllä se lähtijälle taitaa olla parasta, kun se niin sanottu iso lähtö tulee nopeasti.

Niin vähän on ihmisen kädessä. Kun lähtökäsky käy, on meidän jokaisen lähdettävä. Eskon muisto elää ja tehty elämäntyö ei katoa. Tampereen Sosialidemokraattinen Toveriseura jakaa omaisten ja läheisten suuren surun.

Esa Kanerva

Kaluunaherrojen kurinpalautus

                                                                                                                                         3.5.2019

Tänään tuli tieto, että Puolustusvoimien komentajaa Jarmo Lindbergiä koskeva esitutkinta tehdään. Näin oli Valtakunnansyyttäjän virasto päättänyt. Asiahan liittyy vuonna 2017 syksyllä paljon kaluttuun Lemmenjoki-jupakkaan. Jupakasta tekee erityisen se, että koko yhden puolustushaaran johto mukaan lukien nyt puolustusvoimain komentaja ovat tekemisissä oikeuslaitoksen kanssa. Everstit ovat ennenkin olleet päissään ja tehneet tyhmyyksiä. Niistä ei vain ole huudeltu, saati kirjoiteltu lehtiin. Lehdistö on nyt tehnyt hyvää työtä ja nostanut armeijan epäkohdat julkisuuteen. Koko Ilmavoimien komentoketju ollaan panemassa uusiksi. Kyllä tässä pakostikin tulee mieleen se, että nyt halutaan näyttää kaapin paikkaa. Isolla sotaherrallakin on päällysmies ja armeijankin on syytä ottaa lait tosissaan.

Suomessa tehtäneen jonkinasteista paluuta menneitten vuosikymmenten asetelmiin, jolloin esimerkiksi Kekkonen piti upseerit kurissa ja herran nuhteessa. Kenraali Keinonen sai lähteä, kun ylipäälliköltä kävi käsky. Demokratiassa poliitikot päättävät, niin sodasta kuin rauhasta, ja armeija tottelee.

On erinomaisen hyvä, että armeijan ei anneta muodostaa yhteiskuntaan omaa hyvä veli-verkostoa. Millään organisaatiolla ei voi olla erityisvapauksia ja oikeuksia. Tässä tapauksessa on kuitenkin kysymys yhteiskunnallisesti vakavasta asiasta. Korkea-arvoinen upseeri ja Karjalan lennoston komentaja käyttäytyy törkeästi ja rikkoo palvelusvelvollisuuttaan olemalla ns. harjoitusten ajan ympäri päissään. Ja tiettävästi tästä eversti Päiviöstä olisi mahdollisesti tullut ilmavoimien komentaja ilman näitä töppäyksiä. Sitten edellä mainitun everstin esimies ja Ilmavoimien entinen komentaja Eskelinen yrittää painaa asian villaisella. Menettely ja viivyttely asian tutkinnassa olivat hänen taholtaan palvelusrikos, josta hän on saanut syytteen. Sokerina pohjalla on nyt Lindbergistä tehtävä esitutkinta siitä, laiminlöikö hän velvoitteitaan pistää alaisensa kuriin ja noudattamaan lakia.


Ulospäin näyttää nyt siltä, että Puolustusvoimien on annettu elää omaa elämäänsä ja uskoneen voivansa tehdä niin kuin lait eivät koskisi sen toimintaa lainkaan. Tämä on vakava asia, armeijasta ei saa tulla mikään moottoripyöräjengiä, jolla on omat sääntönsä, lakinsa ja hierarkia. Jengitkään eivät voi, vaikka yrittävätkin, elää yhteiskunnan ulkopuolella. Kyllä heillekin on näköjään kuri saatu ja isotkin miehet rautoihin.

Suomen kansan sisäisestä turvallisuudesta vastaa poliisi ja ulkoisesta turvallisuudesta Puolustusvoimat. Kansalaiset ovat antaneet tähän asti kummallekin organisaatiolle hyvät arvosanat. Ihmisten on voitava luottaa siihen, että nämä laitokset itse noudattavat lakia ja niiden toiminta perustuu aina lakiin. Kansalaisten oikeusturvaa ei voida muutoin taata.

Valtakunnassa on tapahtumassa armeijan suhteen jonkinasteinen uudelleen asemointi. Luulen, että upseerien kurinpalautus ei ole vain yhden ainoan tahon päättämää. Kyllä maan korkein johto on ollut hyvin informoitua ja mukana linjaamassa suuntaa, johon nyt on päädytty. Viikate on jo heilunut, kenraali Lindberg ei hae jatkokautta ja siirtyy reserviin elokuussa. Pääpukari, eversti Päiviö on jo reservissä kuten hänen esimiehensä, ilmavoimien ex-komentaja Eskelinen.

Esa Kanerva