9.5.2019
”Tehtävään haetaan ulospäinsuuntautunutta, yliaktiivista narsistia” voisi olla eduskunta- tai kuntavaalien alla sanomalehdessä puolueitten laatiman ilmoituksen otsikko. Tai ainakin suurella yleisöllä on poliitikoista tämän suuntainen mielipide. Pitääkö käsitys paikkaansa? Se on mielestäni oikean suuntainen. Poliitikon pitää olla suulas ja kaikkitietävä sanan käyttäjä. Kansan parissa pitää kiertää ja olla esillä. Naaman täytyy näkyä. Tuo yliaktiivisuus-väite pitää kyllä osittain paikkansa. On yli-inhimillistä, että ihminen käy aina kierroksilla ja näyttää ulospäin aina hymyssä suin kiinnostuneelta kaikesta, potaskastakin, mitä ihmiset hänelle tarjoavat. On suorastaan taidelaji olla sisimmässään täysin eri mieltä äänestäjän kanssa ja silti päästä hänestä eroon syvässä yksimielisyydessä. Mitä sitten tuohon narsismi-väitteeseen tulee, olen kokenut, että kyllä politiikan teossa jylläävät monet kielteiset tunteet. Narsismiin sinänsä en ota kantaa.
Minkälainen on poliittisen elämän tunneskaala. Positiivisuutta on vähemmän kuin kielteisyyttä. Myönteinen palaute toiselle ihmiselle on keskimäärin opeteltua käyttäytymistä. Tuskin tulee sydämestä. Sivistynyt pitää olla ja tunnepuoli hallussa. Kiitosta kyllä kaverille annetaan, samalla päässä raksuttaa seuraavat vaalit ja niissä pärjääminen. Puhutaan, että nykyinen työelämä on raakaa kilpailua, politiikan teko on vielä puhtaampaa taistelua huipulla olosta.
Politiikan kielteisistä tunteista kertominen on helpompaa kuin rakentavasta myönteisyydestä. Yhteiskunnallisessa työssä ei parane tosiaan menestyä. Silloin alkavat panettelu, juoruilu ja selkään puukottaminen. Raamatun vertaus on hyvä. Ihminen kuvittelee itseänsä ylennettävän, kun toista muitten silmissä alentaa. Muut kaikkoavat ja katoavat onnistujan läheltä. Mistä tällainen ”eristäminen” kertoo? Jonkun menestyminen aiheuttaa vahvoja tunteita heikon itsetunnon omaavassa kollegassa. Se on sietämätön tunne, että minullakin pitäisi olla tuo, mitä tuo toinenkin saa. Huomaamatta voi jäädä se, että kateuden kohde on saattanut tehdä suuriakin ponnistuksia menestyksensä eteen. Toisen onnistuminen on jollakin tapaa minulta pois.
Koston halu ja ”pitkä muistisuus” ovat tuttuja ilmiöitä. Jossakin tilanteessa tölväisty poliitikko yleensä muistaa asian ja aina kun tulee tilaisuus, maksetaan potut pottuina. Totuus lienee kuitenkin toisenlainen. Kostajat voivat huonommin kuin ne, jotka onnistuvat unohtamaan ja pääsemään asian ylitse. Ihmisellä lienee kuvitelma siitä, että pettymykseen liittyvän pahanolon purkaminen helpottaa ja tuo tyydytyksen. Tosiasiallisesti repullinen elämän pettymyksiä selässä rasittaa koko ajan sitä kantavaa. Helpompi tapa olisi itse käsitellä asia ja päästä yli.
Tällainen koston halu palvelee politiikassa itse asiassa valtarakenteita. Ryhmän johtajalla on hyvä olla takataskussa jonkinlainen pelote. Ryhmä pysyy ruodussa, se tietää johtajan voivan muistaa ”pullistelun” tai pullikoinnin seuraavalla nimityskierroksella. Alussa mainittuun narsismiin liittyy tavallista suurempi kostonhaluisuus. Narsistin herkkää hipiää ei parane mennä loukkaamaan, siitä seuraa takuuvarmasti kosto. Kaikki poliitikot eivät ole narsisteja, niin kuin kaikki maalarit eivät ole juoppoja.
Poliittisella johdolla on yleensä ympärillään ”hovi”. Eliitin olemassa olo ruokkii kielteisiä tunteita, toisaalta se toimii kannustimena. Huipulle kannattaa pyrkiä, se tuo henkilökohtaisia etuja. Poliittisen ryhmän yhtenäisyyden kannalta eliitti ruokkii ristiriitoja ja kateutta. Tehdäänkö hyviä päätöksiä katkeruuden ilmapiirissä? Narsistisella johtajalla on yleensä aina ”lakeijat” ympärillään. Hän tarvitsee ihailijoita ja varpaan nuolijoita, koska he jaksavat kehua johtajan erinomaisuutta ja ylivertaisuutta ja siten pönkittää narsistin huonoa itsetuntoa.
Ei politiikka sinänsä poikkea ilmapiiriltään paljon esimerkiksi työelämästä. Kaikenlaisia tunteita ja käyttäytymistä sisältyy politiikan tekoon. Yhteiskunnalliseen päätöksentekoon hakeutuu ja valikoituu tietynlaisia persoonallisuuksia. Yhteen hiileen puhaltaminen ja yhteistyö on vaikea laji. Yksilökeskeisyys ja ”minä itte”-mentaliteetti korostuu. Ongelmatkin kertautuvat ja kumuloituvat. Ihme sinänsä, että politiikan julkisivu on kansalaisten silmissä näinkin tahraton.
Esa Kanerva
