23.5.2019
Ihminen viestittää suurimmaksi osaksi kaikella muulla kuin puheellaan. Pontimena tälle kirjoitukselle antoi jokin aika sitten tv-uutisissa suorana esitetty nuoren toimittajan raportti hallitusneuvotteluista. Hän räpsytti silmiään kuin tikka puuta nokkiessaan. Kaikella todennäköisyydellä häntä jännitti ja hän oli ahdistunut. Mielenkiinnolla olen seurannut myös vaalitenttejä sillä silmällä, puhutaanko nyt totta vai pajunköyttä. Onko valehtelijaa mahdollista tunnistaa eleillä? Tehtävä on vaikea. Kokemuksen avulla on kuitenkin mahdollista seurata esimerkiksi pieniä kasvojen tai ruumiin liikkeitä. Klassinen esimerkki oli presidentti Bill Clinton. Häntä kuulusteltiin seksisuhteesta sihteeriinsä. Bill on vasenkätinen. Todistaessaan hän heilutti kuitenkin oikeata kättään. Tämä oli poikkeuksellista ja tämä on tulkittu selväksi merkiksi valehtelusta. Paitsi potaskaa puhuvan henkilön mielialan, niin ihmisen kehonkieli paljastaa monia muitakin seikkoja ja tunnetiloja.
Poliittiseen keskusteluun osallistuvista on mielenkiintoista tehdä tarkkailua ja havaintoja. Kun toinen poliitikko kysyy tai haastaa toista, oleellista on havainnoida paitsi haastetun vastauksen sisältöä, niin miten kysymykseen vastataan. Jos henkilö aloittaa vaikkapa partikkelilla no ja pitää huomattavan pitkän tauon, saattaa vastauksen sisältö olla muunneltua totuutta. Toisaalta jos poliitikko vastaa monipolvisesti ja hyvin yksityiskohtaisesti, voi kysyä, ovatko puhujalla puhtaat jauhot pussissa. Oikeassa olevalla ihmisellä ei ole tarvetta selitellä, koska syyte on hänelle vähämerkityksellinen.
Katseen harhailua ja vilkuilua esiintyy harvoin ammattipoliitikoilla. Heidät on opetettu katsomaan kameraan. Tavallisella mattimeikälaisella silmiin katsomisen välttäminen on oire jostakin. Ainakin silloin kannattaa vastapelurin olla varpaillaan. Jos kumppani tavallisesti katsoo oikealle yrittäessään muistaa jotakin ja nyt katsoo vasemmalle, hälytyskellojen pitäisi alkaa soida.
Ihmisen ollessa henkisesti ”heikoilla jäillä”, esimerkiksi silloin, kun hän ei tiedä, mistä puhuu, hän alkaa ”teputtaa” ja vaihtaa painoaan jalalta toiselle. Tämä kuulemma johtuu siitä, että valheita päästellessään ihmisen aivojen oikea ja vasen ovat ristiriidassa keskenään. Tunne ja järki sotivat keskenään. Tästä aiheutuu epätasapainon tunne, jota pyritään korjaamaan. Osa samaa ilmiötä on pään heijaaminen puolelta toiselle. Julkisuudessa paljon puhuvat heiluvat seisoessaan usein silloin, kun valehtelevat kaikesta ennakkopreppauksesta huolimatta.
Myös huulet voivat paljastaa palturia puhuvan poliitikon. Tutkimusten mukaan epäsymmetrinen ilme, kuten vino hymy, voi olla merkki siitä, ettei tyypillä ole puhtaat jauhot pussissaan. Huulien puristaminen yhteen voi puolestaan kertoa, että toinen panttaa sanojaan. Jos joku nostaa kätensä suunsa eteen, hän ei halua möläyttää mitään. Nenän raapimista seuraavat kokeneet poliisitkin. Hönössä ajava pyyhkii usein nenäänsä. Pelko ja epävarmuus saavat aikaan lisääntynyttä adrenaliinin eritystä ja se saa hiusverisuonet laajenemaan ja nenän kutiamaan.
Varoa kannattaa myös poliitikkoa, joka hymyilee aina kauniisti. Hymyssä kannattaa aina seurata myös silmien mukana oloa. Yli viiden sekunnin ajan vain huulillaan hymyilevät saattavat teeskennellä.
Poliitikolle on luotu kaikkitietävän ihmisen rooli. Häneltä edellytetään suurten kokonaisuuksien ja tietomassojen hallintaa. Ihminen se poliitikkokin on. Kaikkea ei voi tietää ja se on inhimillistä. Taidetta on peittää tietämättömyytensä sanallisella akrobatialla. Kehon kieli saattaa kuitenkin paljastaa ”bullshitin”. Mielen ja kehon reaktioita ei voi etukäteen yhteen sovittaa ja opetella. Siinä mielessä yli-ihmisiä ei ole olemassa, ei edes politiikassa.
Esa Kanerva
