30.8.2019
Ihmisen kuolemaan liittyy valtavasti byrokratiaa. Edellisissä jutuissa kerroin äitini viimeisistä päivistä palvelukodissa. Äitini ehti ottaa kantaa moneen kertaan saamastaan kohtelusta. Hän sanoi tomerasti vaativansa korvauksia vammoistaan ja kivuistaan. Lupasin hänelle, että teen voitavani, että hän saa oikeutta. Muistutus tehtiin kaupungille ja siinä yhteydessä vahingonkorvausvaatimus. Vaatimus oli asiallinen, hoitokustannukset laskun mukaan ja muutama satanen kivusta sekä mielipahasta. Kun sitten sairaalasta ilmoitettiin äidin kuolemasta, oletin automaattisesti, että hänelle tehdään oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus. Tällöin voitaisiin varmistua siitä, mikä osuus kuolemaan tai sen nopeutumiseen olisi tapaturmalla.
Kuolemasta ilmoittanut lääkäri ei tuntunut olevan halukas minkäänlaiseen avaukseen, hänen mielestään kuoleman syy oli selvä. Kyllä ymmärrän, että syöpään äiti kuoli. Mikä osuus hänen saamilla vammoillaan oli elinpäivien vähenemiseen, oli sen sijaan mielestäni täysin auki? Mielestäni pääsimme sopimukseen, että avaus tehdään ja hän lupasi ottaa yhteyttä oikeuslääkäriin. Kertoi vielä, että sinne on pitkät, noin kuukauden jonot.
Minulle kertomatta päätös vain lääketieteellisestä ruumiinavauksesta oli tehty nopeasti. Avaus tehtiin heti kuolemaa seuraavana päivänä.Yllätys oli suuri, kun osastonsihteeri Rauhaniemestä soitti heti seuraavana tiistaina, että avaus on suoritettu ja hautaamislupa on myönnetty. Mutta vain lääketieteellinen ruumiinavaus, ei oikeuslääketieteellistä obduktiota.
Soitin heti siitä paikasta lääkärille, joka oli ilmoittanut kuolemasta ja jolle olin kertonut vaatimuksestani tarkasta kuoleman syyn selvittämisestä. En saanut yhteyttä häneen ja minulle kerrottiin, että hän oli lopettanut työsuhteensa edellisen viikon perjantaina. Otin yhteyttä ylilääkäriin. Kysyin syytä, miksi oikeuslääketieteellistä avausta ei pyynnöstäni huolimatta ollut tehty? Ylilääkäri vastasi ja tavaili papereitaan. Hän kertoi ylimalkaisesti, että perussairaudet olivat aiheuttaneet kuoleman. Kyllähän minä sen tiesin, että syöpä tappaa ja vanhuus voittaa. Kysyessäni, miksi ei vainajaa lähetetty oikeuslääketielliseen ruumiinavaukseen tapaturman tai mahdollisen pahoinpitelyn vuoksi, hän vastasi, että oikeuslääkärin mukaan sille ei ollut tarvetta. Oikeuslääkäri siis päätti, että syöpää sairastava 92-vuotias vanhus ei ole sen arvoinen, että hänen viimeisten päivien hoitotapahtumia ei kannata tutkia. Saattaisi kaupunki vielä joutua jonkinmoiseen korvausvastuuseen.
Soitin armon ylilääkärille, että haluan äidin ruumiinavauspöytäkirjan enkä usko hänen epämääräisiin selityksiinsä. Kuoleman syy oli hänen mukaansa syövän aiheuttama eikä tapaturman aiheuttamilla pikkuvammoilla ollut osuutta siihen. Tyypillistä tekstiä. Sitäkään en ymmärrä, ettei hän suostunut lähettämään kopiota äidin ruumiinavauspöytäkirjasta. Pitäisi kuulemma tehdä virallinen pyyntö perusteluineen kaupungin kirjaamoon. Vein sen tänään protokollan mukaan virastotaloon. Tuskin sieltä saan vastaukseksi muuta kuin byrokraattista kapulakieltä.
Lupasin äidilleni, että pidän hänen puoliaan tapaturman selvittelyssä ja yritän vaikuttaa Tampereen vanhushoidon tasoon siten, ettei kenenkään tarvitsisi jakaa hänen kohteluaan. Sitäkään en ymmärrä, että äitini saamat vammat eivät ole hoitovirheitä, koska ne tapahtuivat hänen kotonaan palvelutalossa. Potilasvahinkoja voi tapahtua vain hoitolaitoksessa. Pykälät hoitovirheistä ja niiden korvaamisesta eivät koske palveluasumisessa asuvia vanhuksia. Tuntuu aika kaukaa haetulta tehdä nyt rikosilmoitus poliisille pahoinpitelystä ja saada sitä kautta oikeutta.
Vanhusten hoito on retuperällä Suomen maassa. Kavahdan ja pelkään vanhenemista!
Esa Kanerva
