Mikä meitä oikein riivaa?

Suomi piehtaroi hyvinvoinnissa ja onnellisuuttamme kehutaan maailmalla. Jokin tätä kansaa kuitenkin riivaa. Lapsia ei synny tai jos syntyykin, perheissä ei voida hyvin. Perheitä hajoaa ja lapsia huostaan otetaan. Kouluissa kiusataan. Opiskelijat palavat loppuun ilman kesälomia. Nuoria syrjäytyy ja viina maistuu. Yhä useammin huumeet astuvat mukaan nuoren kuvioihin. Työelämässä voidaan pahoin ja tänä päivänä julkaistut kyselyt kertovat joka kolmatta kiusatun. Vanhuksia kohdellaan kaltoin. Mikä tässä yhteiskunnassa mättää?

Synnytysiässä olevat naiset lykkäävät päätöstä tulla raskaaksi yhä myöhäisemmäksi. Parikymppiset haluavat omistautua kolmenkympin ikään asti kouluttautumiseen ja ammatin hankkimiseen. Uraa tehdään siinä sivussa. Opinnot ovat yhä vaativampia ja pitkäkestoisempia. Kaksoistutkinnot eivät enää ole harvinaisuus. Lapsen teolla ei haluta hankkia esteitä omien tavoitteiden saavuttamiselle Yli kolmekymmentävuotiaana alkaa fyysisten syiden lisäksi kertyä henkisiä esteitä esikoisen hankintaan.

En halua syyllistää naisia. Miehet ovat yhtä syypäitä vauvattomuuteen. Mitä yhteiskunta voisi kannustaa kansaa lisääntymään perhepoliittisin keinoin. Raha ei ole varmaan niin ratkaiseva kannuste kuin 1970-luvulla. Tällöin oltiin vastaavan kaltaisessa tilanteessa. Lapsilisien korotukset ja kunnallinen päivähoito olivat keskeisessä asemassa asian ratkaisemisessa. Hallituksen on vaikeata määrätä työnantajia sovittamaan yhteen työelämän ja perheen vaatimuksia. Ääripäässä ovat työnantajien esitykset munasolujen pakastamisesta tulevaa aikaa käyttöä varten. Perhevapaa-järjestelmä kaipaa nopeasti uudistamista ja joustoja.

Päiväkodeissa ja peruskouluissa tapahtuvaan epäasialliseen käytökseen ja kiusaamiseen olisi puututtava palauttamalla opettajille auktoriteetti ja työvälineet pitää järjestystä yllä. Otetaan kaksi askelta taakse ja tunnustetaan lespailu. Lapset tarvitsevat turvallisen johtajan, joka sana on joskus laki. Oppimisympäristö paranee ja lapset rauhoittuvat. Kaverin muiluttamiseen opettaja puuttuu kovalla kädellä, ei siis päätä silittämällä kuin nyt. Opettaja tekee räikeimmistä tapauksista ilmoituksen asiaankuuluvalle viranomaiselle. Vanhemmatkin pistetään vastuuseen ja ripitetään. Koti on paikka, jossa lapselle on opetettava tavat ja käytös. Se on vanhempien luovuttamaton vastuu. Koulu täydentää ja viilaa kasvatusta.

Nuorille ei jaeta ns. ilmaista rahaa. Vastikkeetonta työmarkkinatukea ei ole olemassa. Opintorahaa saa vain suoritetuista kursseista. Narkomaaninuoret saatettakoon lainsäädäntöä muuttamalla vaikka väkisin hoitoon. Peli mietojen huumeiden, kuten kannabiksen käytön ehkäisemiseksi, näyttää valitettavasti menetetyn maailmalta saatujen viestien ja laillistamisen myötä. Tällä hetkellä sen käyttö on kielletty, kunnes toisin päätetään.

Opiskelijanuoret joutuvat koville. Niin se on aina ollut. Rahaa on vähän ja talous tiukilla. Opintovaatimukset ovat varmasti kiristyneet ja yliopistojen tulostavoitteet hiostavat myös opiskelijoita nopeaan valmistumiseen. Kehottaisin nuorta omaan harkintaan ja omien voimavarojen ennakoivaan arviointiin. Jos on riski uupua kesken matkan, opintojen loppuun saattamisesta määräajassa ei ole silloin kenellekään hyötyä. Pitää muistaa se tosiasia, että kaikki sukupolvet ovat opiskellessaan paiskineet kesät töitä. Ei ole tullut pieneen mieleenkään vaatia kesälomaa tai lomarahaa yhteiskunnalta.

Työntekijöitten keskinäinen kilpailu on tullut raadollisemmaksi. Työpaikoilla ei kilpailla siitä, kuka saa parhainta palkkaa, vaan kuka saa pitää työpaikkansa. Tässä taistelutilanteessa kaikki keinot on näköjään sallittu. Kaveria hiillostetaan ja savustetaan. Jospa se vaikka itse ymmärtäisi lähteä. Työsuojeluihmisillä olisi nyt toiminnan paikka puhua ihmisille järkeä. Vaikka tilanne on henkisesti tukala, keskitytään silti työn tekemiseen. Sitähän varten työntekijä palkataan. Omaa pahoinvointia ei kannata sylkeä työkaverin niskaan. Keskitytään mieluummin yhteen hiileen puhaltamiseen. Yhdessä olemme voimakkaampia työnantajienkin kanssa.

Vanhusten hoidosta on puhuttu ja syystä. Mehiläisen johtajan avaus erikoissairaanhoidon kustannuksien leikkaamisesta ja osan siirtämisestä vanhusten hoitoon on mielenkiintoinen. Kun pörriäiset itse ovat nyt lirissä oman vanhusten palvelujensa kanssa, niin nopeasti etsitään lisää rahaa, rahoituskeinoja ja lystin maksajia. Ei nollasummapelillä synny lisää rahaa, aina se on joltakin pois. Erikoissairaanhoito maksaa, se myönnettäköön. Kaikki kuitenkin hoidetaan ja parhaalla mahdollisella tavalla. Annettavan hoidon ja rahan jäädyttäminen jollekin tasolle johtaa keskusteluun, kuka hoidetaan ja kuka ei.

Niin, on tunnustettava, että maailman onnellisemmalle kansalla on rutkasti myös ongelmia. Edellä pohtimieni asioiden kuntoon laittaminen ei ole avaruustiedettä, vaan arvojen ja asenteiden korjaamista. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Lapsia ei synny, jos yhteiskunnan arvot ei muutu perhettä kunnioittavammaksi, kiusaaminen jatkuu ilman kuria, työn tekemisen arvo on saatava kunniaan ja yhteiskunnan perusarvon tulisi olla ihmisyyden kunnioittaminen.

Esa Kanerva


 

Veronkorotusta odotellessa

Kuntaveron korotus lienee selvää pässinlihaa. Tampereen on korotettava veroprosenttia ensi vuonna. Kokoomus ja Lassi Kalevan johtamat perussuomalaiset haraavat kovasti vastaan. Joku pikkupuolue huutaa selän takana samaa laulua, Yrjö Schafeitel etunenässä. Yli 60 miljoonaa on jo säästetty ja kuurnittavaa ei enää ole organisaatiosta eikä palveluistakaan. Pormestari Lyly on luvannut lokakuun 21. päivä esitellä tasapainoisen talousarvion. Budjettiaukko on suuri vielä tässäkin vaiheessa, virallisesti 26 miljoonaa euroa. Valtio maksaa ns. Kiky-rahaa kunnille etuajassa jo tänä vuonna yhteensä 237 miljoonaa euroa. Tampereen kohdalla se tekee 9 miljoonaa euroa. Tuo summa olisi oikeastaan laskettava sen 26 miljoonan aukon päälle. Henkilökohtaisesti en ole vakuuttunut veronkorotuksen autuaaksi tekevästä vaikutuksesta. Prosentin korotus tekee 40 miljoonaa euroa lisää tulopuolelle. Ensi vuoden jälkeen ollaan taas vuonna 2020 samassa tilanteessa suunniteltaessa vuoden 2021 taloutta, rahaa on liian vähän menojen kattamiseksi. Tällainen on kuntatalouden toimintamekanismi.

Kokoomus ei purematta niele yhden prosentin korotusta. Kompromissi voi olla puoli prosenttia. Verotulot nousevat ensi vuonna, se on tiedossa. Pitäisikö malttaa odotella niiden vaikutusta? Veronkorotus iskee myös vähävaraisimpiin. Tampereen seudun muiden kuntien veroprosentteihin nähden olemme kohtuuverottaja. Vertailu muihin suurimpiin kaupunkeihin osoittaa, että olemme asteikon yläpäässä Oulun jälkeen. Tulevaisuuden kilpailu investoinneista ja asukkaista käydään kasvukeskusten välillä.

Verotulojen kehitys on ollut surkea. Vuosina 2014–2018 Tampere on saanut vain 34 miljoonaa euroa eli 2,9 prosenttia enemmän verokertymää. Se on vähän. Kustannukset nousevat joka vuosi n. 4 prosenttia. Kunnan todellinen verotulo eli efektiivinen veroaste on vain 19,75:stä 14,24 prosenttia. Tästä tämä kurimus johtuu. Investoinnit ovat sitten asia erikseen. Käyttötalous on pääsääntöisesti se ongelma. Toki investoinneistakin aiheutuu kustannuksia, esimerkiksi ratikasta maksamme käyttövastiketta sen valmistuessa 15 miljoonaa joka vuosi. Investoinneista valtaosa menee kouluihin ja päiväkoteihin, tulevina vuosina niihin sijoitetaan n. 100 miljoonaa euroa sillä periaatteella, että ne nyt laitetaan kuntoon. Kaiken kaikkiaan kuntatalous on maassamme miinuksella tänä vuonna 1 miljardi euroa.

Työttömyyden lasku on pysähtynyt. Tampere elää vientiteollisuudesta. Suhdanteiden heikkeneminen näkyy heti työvoimatilanteessa. Työttömyysaste on 11 prosentissa. Ja työttömyys maksaa maltaita. Yksi prosenttiyksikkö on 5 miljoonaa euroa. Hyvä asia on se, että Tampereen seudun työttömyyskokeilumalli saa jatkoa. Samalla mallilla aiotaan hoitaa koko Pirkanmaan työttömien työvoimapalvelut. Niiden piiriin pyritään saamaan myös alle 30 vuotiaat ja maahanmuuttajat.

Jotta voisimme kattaa 60 prosenttia investoinneistamme, meidän vuosikatteemme tulisi olla n. 130 miljoonaa euroa. Kate on kuitenkin vain n. 86 miljoonaa euroa. Tämä kertoo karun totuuden, kaupungin menot ovat liian suuret ja tulot liian pienet. Jotakin voidaan kattaa investointibudjetista omaisuuden myynnillä. Myyntikohteena voisivat olla esimerkiksi Sote-kiinteistöt. Ongelma on vain se, kuka ostaa? Vuokrasopimukset valtion suuntaan ovat katkolla, vaikka Sote-uudistus saataisiinkin aikaan. On puhuttu kolmen vuoden vuokrasopimuksista ja takuuvuokrista. Se ei kiinteistösijoittajille riitä. Pitäisi olla vähintään kymmenen vuoden vuokrasopimus. Frenckellkin voidaan myydä. Siitä saatavat rahat menevät odottavaan Virastotalon saneeraukseen. Omaisuutta ei kannata myydä käyttötalouden kattamiseen. Se ei ole järkevää rahan käyttöä.

Mitä sitten tulisi tehdä ratkaisuksi? Vitsit ovat vähissä. Hallitus palautti valtionosuuksien indeksitarkistuksen ja teki kertasijoituksen kuntatalouteen tänä vuonna. Tampereelle se ei riitä. Tarvitaan valtionosuusuudistus, joka kohtelisi kaupunkiamme oikeudenmukaisesti. Tällä hetkellä emme saa riittävää osuutta opiskelijoista emmekä nuorista ikäluokista. Valmistuneet nuoret tulisi saada jäämään Tampereelle hyviksi veronmaksajiksi. Yritykset ovat tervetulleita tänne, etenkin pääkonttorit. Näitten asioitten eteen on tehtävä markkinointia ja lobbausta. Sujuva ja joustava byrokratiakaan ei olisi pahitteeksi. Valtion hallintoakin voisi sijoittaa tänne enemmän. Selvää on sekin, että säästöt ja menokuri eivät lopu tähän vuoteen, ne jatkuvat niin pitkälle kuin silmä siintää.

Esa Kanerva

Äitini muistolle, puhe muistotilaisuudessa tänään

                                                                                                                                        20.9.2019

Äitimme, isomummumme ja ystävämme on kuollut. Muistan hyvin maaliskuun 6. päivän 2017, jolloin vietimme Liisan 90-vuotispäiviä Kuuselassa. Silloin ei ollut tiedossa vakavaa sairautta ja äidillä oli toive elää sata vuotiaaksi. Tämä toive ei toteutunut. Pitkän elämän hän sai kuitenkin elää. Eikä kukaan olisi suonut hänelle niitä viimeisien viikkojen kärsimyksiä. Elämä ei kuitenkaan kuuntele ihmisen toiveita ja se voi koetella ihmistä viimeiseen hetkeen asti.

Äidin lapsuuskaan ei ollut pumpulissa kasvamista 20-luvun Suomessa ja pienviljelijäperheessä. Vanhemmat kävivät taksvärkissä kodin ulkopuolella ja 7 lasta saivat tulla päivät toimeen keskenään. Näissä olosuhteissa he kasvattivat toinen toistaan niin hyvässä kuin pahassa. Lapsuuden kovat olot muovasivat varmasti Liisan persoonallisuutta. Oli pidettävä puoliaan ja joskus tarkoitus pyhitti keinot tavoitteen saavuttamisessa. Kaikesta oli pulaa, ruuastakin tai ainakin se oli yksipuolista. Äidistä kasvoi sitkeä, pitkäjänteinen ja totinen.

Vertasin 90-vuotispuheessani äidin elämää Suomen itsenäisyyden historiaan. Käsi kädessähän ne ovat kulkeneet, tasavalta 10 vuotta vanhempana. Yhteiskunnalliset olot muovasivat Liisan elämänkulkua niin kuin kaikkien muidenkin kansalaisten. Olivat sodat, sotakorvaukset ja sotien jälkeinen puute. Vuonna 1943 äiti lähti Tampereelle 16-vuotiaana piikomaan ja sille tielle hän jäi, kotiin ei enää palattu. Sodan jälkeen hän pääsi hattutehtaalle töihin ja oppi modistin tai niin kuin hän itse totesi, hattumaakarin ammatin.

Isän hän tapasi 40-luvun loppuvuosina ja he avioituivat vuonna -48. Sitten syntyivät peräkanaa kolme poikaa, viimeisimpänä Ari vuonna -55. Elämä oli niukkaa vielä pitkälle kohti 60-lukua. Kaksiossa asui 5 henkeä ja alivuokralainen päälle. Suuri isän ja äidin yhteinen projekti ja haave toteutuivat kun omakotitalo valmistui Irjalaan vuonna -60. Sitä maksaa kitkuteltiin seuraavat vuosikymmenet. Äiti hoiti omat lapset kotona, ja hoitolapset lisäksi perheen taloutta tukeakseen.

Suomalaista hyvinvointivaltiota alettiin rakentamaan ja siihen imuun pääsi jollakin tavalla myös Kanervan perhe. Jopa jonkinnäköinen autonriepu hankitiin. Ruoka alkoi monipuolistua ja vaateitakin ostettiin.

Seitsemänkymmentäluvulla jatkettiin hyvinvointivaltion rakentamista ja voitiin kohtuullisen hyvin. Liisa lähti työelämään, kun lapset olivat varttuneet ja työpaikka löytyi Napparilta. Sitten tapahtui kohtalokas autokolari ja Liisa vammautui sairaseläkeläiseksi. Isä pääsi eläkkeelle palokunnasta nuorena ja rakas omakotitalo myytiin. Liisa ja Terho muuttivat Linnainmaalle eläkepäiviä viettämään.                                                       

Kahdeksankymmentäluku oli varmaan äitini elämän onnellisin vuosikymmen. He matkustelivat ja katselivat maailmaa. Kaikki näytti olevan hyvin ja lapsenlapsiakin syntyi. Äiti osallistui innokkaasti heidän elämäänsä ja lapsenlapset olivat hänelle tärkeitä.

Isän muistisairaus alkoi vaivata 90-luvun loppupuolella ja äiti omistautui hoitamaan isää. Tätä urakkaa kesti isän kuolemaan, vuoteen 2008 asti. Tämä oli raskasta aikaa varmaan kummallekin, sekä hoitajalle että hoidettavalle. Urheasti hän toimi omaishoitajana loppuun asti, vaikka omat voimat alkoivatkin huveta.

Lieneekö tästä syystä, äiti alkoi sairastelemaan pian isän kuoleman jälkeen vakavasti. Hän menetti toisen jalkansa ja joutui pyörätuoliin. Kotona asuminen muuttui mahdottomaksi ja edessä oli muutto Kuuselan palvelukotiin.

Alkuvaikeuksien jälkeen hän kotiutui ja sai siellä paljon ystäviä. Tuntui, että hän omatoimisena jopa viihtyi siellä. Viime vuonna todettu syöpä vei voimia ja tämä vuosi oli kamppailua taudin kanssa. Ajatus ja mieli olivat virkeitä loppuun asti.

Äiti kertoi olevansa sinut kuoleman kanssa. Se ei häntä pelottanut. Sinä, äiti, elät lapsiesi ja lastenlapsiesi kautta. Ystävät muistavat sinua haikeina. Elämäsi on saavuttanut kohdallasi lakipisteen ja sen kiertokulku jatkuu. Elämäsi on täyttänyt tarkoituksensa. 
Esa Kanerva

Vastuutonta vanhustenhoitoa

                                                                                                                  14.9.2018

Nykyisen suomalaisen vanhustenhoidon lähtökohta ja arvopohja ovat olleet viimeiset vuosikymmenet hukassa. Yleinen käsitys on ollut se, että vanhukselle riittäköön ravinto, sänky ja suihkutus. Ihmistä saattaa siis odottaa vanhetessaan pahimmillaan yli vuosikymmenten häkkituomio. Menettäessäsi fyysisen toimintakykysi tai henkiset mahdollisuutesi hoitaa asioitasi, sinut suljetaan 25 neliön tilaan, ”kultaiseen” häkkiin. Siellä olet etkä muuta voi. Vapaa kävely ja parempi tilanne ovat niillä, jotka pystyvät liikkumaan ja itse avaamaan oven. Muussa tapauksessa olet annettavan avun varassa. Jonakin päivänä apua saa, toisena mahdollisesti ei. Laitosruokaa annetaan, mutta kaikki syövät sitä, mitä tarjotaan. Suihkuun pääset kerran viikossa, jos hoitajia on sillä viikolla riittävästi. Ulkoilmasta ja liikkumisesta laitoksen ulkopuolella voit vain haaveilla. Juttuseurana toimivat laitoksen muut asukkaat. Pappi käy puhumassa mukavia silloin tällöin. Aamuyön tunteina olet yksin ja omillasi.

Kuinkahan moni päättäjä vaivautuu miettimääni, miten vaativaa vanhusten hoitotyö ylipäätänsä on. Ajattelu ja asenteet ovat vinoutuneet ja harhautuneet sivuraiteille jo aikoja sitten. Ala on huonoiten palkattua ja myös siksi aliarvostettua. Iäkkäitämme on pidetty laitoksissa perushoidon kohteina eikä suinkaan kohdeltu ajattelevina ja tuntevina ihmisinä. Vanhustenhoidon lähtökohtana tulisi olla tiukat eettiset säännöt, ihmisarvon kunnioittaminen ja yksilöllisyyden takaaminen. Hoitoa toteuttavien tulisi olla ammattilaisia. Miksi? Paitsi fyysisesti hoitotyö on raskasta, niin vanhusten hoitaminen vaatii osaamista ja henkistä kuntoa. Ei ole helppoa toimia eettisesti oikein ja inhimillisesti, ellei sinulla ole valmiuksia kohdata sairasta vanhusta.                                                                                          

Ammattitaitoon kuuluu taito käsitellä omia tunteita ja reaktioita. Saman ihmisen kanssa päivästä toiseen toimeen tuleminen puuduttavassa arjessa vaatii myötäelämisen kykyä ja henkistä paineensietoa. Vanhus vie huonona päivänään hoitajan henkiset voimavarat äärimmilleen. Ellei hoitajalla ole ammattitaitoa ja osaamista, voi tapahtua mitä vain. Ammattitaitoa on käyttäytyä joka tilanteessa ammatillisesti ja hoitajalla on aina vastuu vuorovaikutuksen onnistumisesta. Pinna ei saa palaa. Toimiiko kouluttamaton ihminen vastuullisesti, on sattumanvaraista. Kamala tilanne sinänsä, jos tilanne lähtee hoitavan ihmisen käsistä. Siitä syystä perusvaatimuksena tulee olla, että vanhusten kanssa ei saa työskennellä yksin täysin vailla ammatillista koulutusta oleva työntekijä. Tämä laatuvaatimus ei nykyisin täyty

Miksi työntekijällä täytyy olla koulutusta ja osaamista vuorovaikutustilanteissa? Hänellä pitää olla kyky tunnistaa omassa itsessään tapahtuvat psykologiset lainalaisuudet ja sudenkuopat. Yleisempiä ilmiöitä ovat tunteensiirrot. Hoidettava vanhus voi nähdä hoitajan esimerkiksi hyvin pelottavana ilman syytä. Tai hän alkaa käyttäytyä hyvin hyökkäävästi hoitajaa kohtaan syyttä. Kysymys saattaa olla ns. transferenssi-ilmiöstä. Vanhuksen reaktiot kumpuavat menneisyydestä ja hän voi sekoittaa hoitajan johonkin toiseen ulkonäöltään, käyttäytymiseltään tai puhetavaltaan samankaltaiseen ihmiseen. Tunteensiirto voi olla joko positiivista tai negatiivista. Hoitajan tulee varoa myös sitä, ettei hän siirrä omia tunteitaan vanhukseen muista ihmissuhteistaan. Ammattitaitoa on pysyä hoitosuhteissa riittävän lähellä ja samalla kyllin etäällä. Nämä edellä mainitut ilmiöt hoitosuhteissa voivat olla todella rajuja. Elävästä elämästä löytyy esimerkkejä käsittämättömistä hyökkäyksistä auttavaa ihmistä kohtaan ja päinvastoin. Asiakkaiden väkivalta terveydenhuollon henkilöstön työssä on arkipäivää, onneksi hoitajien aggressiot vanhuksia kohtaan ovat harvinaisia, muttei mahdottomia. Piilokiusaamista ja tarkoituksellista hoidettavan laiminlyöntiä tapahtuu useammin.

Vanhusten hyvä hoitaminen on suuri yhteiskunnallinen ja eettinen kysymys. Totuus on se, että nykymallilla emme voi jatkaa. On löydettävä uusia ratkaisuja. Emme voi sulkea vanhuksiamme yksinäisyyteen ja ammattitaidottomien ihmisten käsiin. Vanhus on ihminen, kerrataan ihminen, jolla on omat tunteet, ajattelu, läheisyydenkaipuu ja samanlainen tahto toteuttaa itseään kuin nuoremmilla ikäpolvilla. Eivät rakastaminen ja rakastetuksi tulemisen kaipuu häviä. Työssäkäyvän sukupolven on ryhdistäydyttävä. On muistettava tarina ruokakaukaloa veistävästä pojasta. Isän kysyessä pojalta, mikä siitä valmistuu, hän vastasi, että samanlainen ruokakaukalo, josta ukki joutuu nykyisin syömään, sinua ja äitiä varten. Asumisen muodot on ajateltava uudestaan. Tehdään asuntoja samalle kampukselle opiskeleville nuorille, työssäkäyville, päiväkodeille ja vanhuksille. Sitoutetaan porkkanoin nuoret auttamaan työssäkäynnin tai opiskelun ohella tukityötä vanhusten parissa. Ammattilaiset tekevät aina varsinaisen hoitotyön, koska se ei ole mitä tahansa hanttityötä. Se vaatii koulutusta, osaamista ja tiukkaa moraalia.

Esa Kanerva

Valvo etujasi!

                                                                                                9.9.2019

Aamulehti kirjoitti jutun viikonvaihteessa edunvalvontavaltakirjasta ja sen tärkeästä elämänlaatuun liittyvästä liitteestä. Olin tehnyt sellaisen jo hieman aiemmin ja haluan kertoa tässä jutussani omasta valtuutuksestani. Sen lisäksi testamenttikin on tärkeätä tehdä mieluummin aiemmin kuin liian myöhään. Jokaiselta jää kuoleman jälkeen yleensä jotakin jaettavaa. Toki myönnän, että senkin tekeminen on vaikeata. Ihminen pannaan seinää vasten ja pakotetaan ajattelemaan omaa kuolemaansa. Ikävää ja murheellista! Ja sen laatiminen vielä maksaa kohtuullisen paljon, useita satasia. Ihminen valvoo yleensä mielellään omia etujaan. Miksi en siis haluaisi itseäni kohdeltavan hyvin myös sen jälkeen, kun en itse kykene omista asioistani päättämään. Olen ollut lähes parikymmentä vuotta aina huolehtimassa jonkun lähimmäisen asioita. Havaintoni on, että yhteiskunta huolehtii vain juuri välttämättömästä, sinun, valtuuttamasi tai omaisten on katsottava elämän laadun perään.

Ennen kuin menen edunvalvontavaltakirjaan, testamentin ohella tärkeä asiakirja on hoitotestamentti. Siinä todistajien läsnä ollessa allekirjoitan ja vapaasta tahdostani päätän, että kiellän keinotekoisesti elämää ylläpitävät hoidot. Tietysti sillä edellytyksellä, ettei toivoa paranemisesta tai tilan kohentumisesta ole. Haluan tehokkaan kivunhoidon tai muun oireenmukaisen oloa helpottavan lääkityksen.

Edunvalvontavaltakirja on sidottu aika tiukasti määrämuotoon eli siitä on löydyttävä määrätyt asiat. Paljon pään vaivaa aiheuttaa harkinta, kenet valitsen asioitteni hoitajaksi. Kuka on minun luottamukseni arvoinen ja toisaalta, kuka haluaa moiseen toimeen ryhtyä. Vaikka holhousviranomainen vahvistaa valtuutuksen ja vahtiikin toimeenpanoa, paljon homman onnistuminen riippuu valtuutetun henkilöstä. Valtuutetulle tulee valita myös varahenkilö- tai henkilöt. Maistraatin vahvistaman valtuutuksen jälkeen, edunvalvojasi voi hoitaa kaikki omaisuuttasi ja muuta taloudellista omaisuutta koskevat asiat. Tämän syvällisemmin en mene edunvalvontavaltakirjan sisältöön.

Sitten menen elämän kannalta kaikkein merkityksellisimpään asiakirjaan, elämänlaatu- tai hyvinvointitestamenttiin. Siinä määrittelen, mitkä asiat ovat minulle tärkeitä silloin, kun en itse kykene niitä tekemään tai niihin vaikuttamaan. En mene testamenttini yksityiskohtiin. Kerron kuitenkin, mitä olen itse nähnyt kaikkein tärkeimmiksi toiveiksi elämän loppusuoralla. Hoitopaikan on oltava sellainen, että minua kohdellaan kunnioittavasti ihmisenä ja fyysisistä tarpeistani pidetään hyvää huolta. Äkkiseltään luulisi näitten asioitten olevan itsestään selvyys, mutta kun ei ole. Haluan elää vaimoni kanssa samassa huoneistossa, mikäli hän on samassa tilanteessa kuin minä. Haluan, että siisteydestäni, hygieniastani ja ulkonäöstäni pidetään huolta. Haluan pitää omia vaatteitani mahdollisimman pitkään. Tahdon ulkoilla ainakin kaksi kertaa viikossa. Jos kykenen lukemaan, haluan saatavilleni kirjoja, sanomalehden, netin, radion ja television. Mikäli fyysinen kuntoni sallii, tahdon käydä vähintään kerran kuukaudessa Tampereen Filharmonian konsertissa, teatterissa, Kauppahallissa ja kesällä Tammelan torilla. Mielestäni nämä ovat toteutettavissa olevia asioita fyysisen kuntoni salliessa.

Kehottaisin pohdintaan näistä asioista, ei se ole niin helppoa kuin saattaisi tuntua. Nousee pala kurkkuun ja vähän tulee tippa linssiin. Tiedän, että kun saa tehdyksi testamentit, hoidetuksi edunvalvonnat ja muut paperit, tulee hyvä olla. Se, mikä on mahdollista tehdä elämässä tulevaisuutta ajatellen, on tehty!

Esa Kanerva

Hautajaisbyrokratiaa

                                                                                                      5.9.2019

Järjestäytynyt yhteiskunta pitää huolen kansalaisistaan. Kuolemaankin liittyy suunnaton määrä erilaista viranomaistoimintaa. Surevat omaiset joutuvat voimiensa äärirajoille byrokratian kanssa saadakseen läheisensä hautaan. Hautaamiseen liittyy lupia, todistuksia ja ylipäätään vainajan siteitten katkaisemista yhteiskuntaan. Jenkeissä kuulemma myydään hautajaisia avaimet käteen periaatteella. Varmasti Suomestakin löytyy tällaista liiketoimintaa. Yleensä tyydytään hautaustoimistojen apuun. Kaikkea nekään eivät voi omaisten puolesta hoitaa. Osa palveluitten katkaisuista tehdään viranomaistoimin heti kuoleman jälkeen. Suruun kuuluu kykenemättömyys kaikilta osin rationaaliseen toimintaan ja keskittymiskyvyttömyyttä. Tämäkin haittaa omaisten taitoa hoitaa hautajaisjärjestelyjä ja kuluttaa voimia.

Oma lukunsa on vainajan omaiset, jotka saattavat olla eri mieltä kaikesta, jopa hautaamispaikkakunnasta. Ns. kuolinpesän ilmoittajan löytäminen saattaa riitojen takia olla mahdotonta suvun sisältä. Tällöin saatetaan mennä niin pitkälle, että tuomioistuin määrää pesänselvittäjän. Yleensä hautajaiset pystytään järjestämään suurin piirtein sovussa. Riidat alkavat, jos on alkaakseen, niitten jälkeen.

On lukemattomia asioita, jotka pitää ottaa kuoleman jälkeen huomioon, mm. irtisanottavat sopimukset. On lehtitilauksia, puhelinliittymiä, nettiyhteyksiä ja vakuutuksia. Vuokralla asuneen vuokrasopimus kannattaa irtisanoa välittömästi, ettei jouduttaisi maksamaan turhia vuokria. Sairaala välittää tiedon potilaan kuolemasta Väestörekisterikeskuksen ylläpitämään väestötietojärjestelmään, josta tieto etenee esimerkiksi Kelaan ja eläkelaitoksiin. Hautausluvan myöntää lääkäri. Varsinainen kuolintodistus annetaan myöhemmin. Postiinkin kannattaa olla yhteydessä, jotta vainajan laskut ohjautuvat kuolinpesälle. Ja myös pankkiin maksuasioitten hoitamiseksi.

Varsinaiset hautausjärjestelyt hoitaa yleensä valittu hautaustoimisto. Sieltä saa asiantuntevaa palvelua. He myyvät arkun, hoitavat kuljetukset, vainajan pukemiset ja tekevät siunaustilaisuuteen liittyvät järjestelyt. Niihin kuuluvat yleensä papin, siunaustilan, kanttorin ja hautapaikan varaaminen. Samalla kertaa voi ostaa myös hautakiven, jos niin haluaa. Omaisten kontolle jää vielä muistotilaisuuden järjestäminen hautajaisten jälkeen ja kuolinilmoituksen laatiminen. Hautajaiset maksavat Suomessa keskimäärin 3500 euroa.

Jos vainajan omaiset ovat eripuraisia, alkaa riitely yleensä jo edesmenneen asunnon tyhjentämisestä ja siellä olevasta omaisuudesta. Tosi asiallisesti irtaimisto kuuluu kuolinpesälle eikä sieltä ole lupa ennen perunkirjoitusta kenenkään viedä mitään. Perukirjoitus on tehtävä vainajan omaisuudesta ja veloista 3 kuukauden kuluessa kuolemasta. Perukirja toimitetaan veroviranomaiselle. Perukirjan voi tehdä ns. kuolinpesän ilmoittaja. Yleensä turvaudutaan asiaan perehtyneen henkilön tai juristin apuun. Perunkirjoitustilaisuuteen on lain mukaan kutsuttava kaikki pesän osakkaat. Perukirjan vahvistaa kaksi todistajaa, ns. uskottua miestä. Mikäli vainajalla on testamentti, perukirjan toimittaminen on helpompaa kuin monen osakkaan kesken pesän varojen jakaminen. Suurin osa perinnönjaosta sujuu sopuisasti, mutta jos riitaa tulee, se saattaa kestää vuosia. Usein sukulaiset riitelevät aivan mitättömistä asioista. Riidoissa on kysymys kuulemma juristien mukaan silkasta ahneudesta ja kateudesta.

Ihmisen syntymästä kuolemaan olemme viranomaisten tarkassa valvonnassa. Arkea eläessä ei sitä tule vain ajatelleeksi. Toisaalta on hyvä, että kukaan ei Suomessa yleensä katoa siten, etteivät omaiset tai viranomaiset siitä kyselisi perään, vapaasta liikkuvuudesta huolimatta. Valtio pitää kyllä huolta kansalaisistaan.

Esa Kanerva