25.1.2020
Luin hetki sitten kirjan Tuija Wettenstrandin kirjan ”Hennalan helvetti”. Se kertoo vuoden 1918 jälkiselvittelyistä ja vangittujen punaisten kidutuksista Hennalan sotavankileirillä. Kyllähän meillä nyt elävillä on suurin piirtein ollut tiedossa summittaiset kenttäoikeuksien langettamat kuolemantuomiot ja vankileirihelvetti. Vankikysymystä oli perustettu hoitamaan Sotavankilaitos. Kirjoittaja tuo asiaan uutta näkökulmaa eri leireillä perustettujen kasvatusosastojen työn kautta. Kasvatusasian päälliköiksi valittiin pappeja. Vankilan ensimmäinen kasvatusjohtaja oli pastori Yrjö Alanen. Touko-kesäkuun vaihteessa 1918 oli kasarmialueella vielä lähes 11 000 vankia, joista naisia oli 330. Minkälainen maailma Alaselle avautui ja kuinka hän reagoi näkemäänsä?’
Kirja kuvailee oloja leirillä. ”Kurjat ovat manalan päivät. Ei ollut vuoteita, puulavereilla tai sementtilattioilla levättiin. Ruokaa oli vähän ja huonoa, turskasoppaa ja silliä vain. Silli oli suolaista ja turvotti. Leipä piikkistä, ulostus sen mukaista, tikulla kaivettiin tulemaan. Ulkohuoneen alta kokoilimme sinne heitettyjä kalannahkoja, nokkosten ja ruohojen kanssa keittelimme niistä soppaa”. Vankilan ensimmäinen kasvatusjohtaja menetti pikaisesti hermonsa ja lähti. Tunnontuskissaan oli ainoa kaltaisensa, joka yritti vaikuttaa siihen, ettei sotavankikatastrofi olisi riistäytynyt valloilleen. Alasen seuraaja lähetyssaarnaaja oli pappi Hannes Sjöblom. Hänen mukaansa vangit on opetettava kunnioittamaan Jumalaa, rakastamaan kotia ja isänmaata. Kasvatustyön tuli olla luonteeltaan sekä uskonnollista että isänmaallista, mutta etusija oli uskonnollisella toiminnalla. ’
Postin hoito lienee ainoita järkeviä toimenpiteitä vankien hyväksi. Vankikohtaisesti kasvatusosastot lahjoittivat postikortteja. Kun tiedettiin pitkään vallinnut jyrkkä vastakohtaisuus kirkon ja sosialismin välillä, oli selvää, että kaikille vangeille jumalanpalvelukseen meno oli vastenmielistä, suorastaan kidutusta. Pistinten uhalla oli saarnoja kuunneltava. Erityisen suurta katkeruutta herätti se, että nälkäkuoleman partaalla oleville ihmisille saarnattiin Jumalan armosta, sekä vähintäänkin arvostelua syntyi pappien sanomisista, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.
Vankien kanssa tehtävä käytännön toiminta perustui valkoisen armeijan kenttäpappien ohjesääntöön. Rippikouluja aloitettiin ja ehtoollista jaettiin. Miehiä tosin ei ehtoollinen sinänsä kiinnostanut, vaan jaettava viinitilkka. Käsittämätöntä oli vangeille järjestetty voimisteluohjelma, johon pappi Sjöholm kehotti kiinnittämään erityistä huomiota. Uskonnolliset laulut olivat omiaan ”huojentamaan huolia ja virkistämään mieltä”. Myös Lauri Pihkalalta kysyttiin neuvoa vangeille vangeille järjestettävästä voimistelu- ja urheiluharjoituksista. Hän suositteli niitä. Siis puolikuolleille, tuskin jaloillaan pysyville ihmisille.
Ensimmäinen askel vankileirikatastrofin torjumiseksi otettiin kesäkuussa, kun tynkäeduskunta hyväksyi lain ehdollisesta vankeustuomiosta. Niin muodoin 60 prosenttia vangeista pääsi ehdonalaiseen vapauteen. Valtiorikosoikeudet tuomitsivat lopuista osan kuolemaan, osa sai pitkiä vankeusrangaistuksia ja osa vapautettiin. Vapautuneet vangit olivat luurangonlaihoja, vaatteet syöpäläisiä täynnä, rikkinäisiä ja likaisia. Kenkiä ei ollut monellakaan. Jalat olivat suurimmalla osalla niin muodottomaksi pöhöttyneet, ettei niihin voinut kuin riepuja kääriä. Väki oli usein niin huonossa kunnossa, etteivät jaksaneet kävellä. Heidät kärrättiin Hennalan seisakkeelle.
Kirja pohditutti minua suuresti. Mikä oli kirkon asema ja vastuu sotavankien kiduttamisessa. Eikö pappien olisi tullut olla eturintamassa tuomitsemassa inhimillistä katastrofia? Miksi he sulkivat silmänsä julmuuksilta ja nälkään tappamiselta? Eikö Suomen evankelisluterilaisen kirkon sanoma ole päinvastainen, rakasta lähimmäistäsi. Onko Kirkko pyytänyt anteeksi menettelyään vuonna 1918 vankimurhenäytelmässä? Olisiko nämä asiat käytävä kansallisesti vielä kerran läpi?
Vähintä, mitä Kirkko voisi tehdä, olisi avoimesti tunnustaa virheensä ja pyytää ”uhreiltaan” anteeksi. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!
Esa Kanerva
