24.2.2020
Ihmiset oireilevat ja sairastuvatkin nykyisin muoti-ilmiöitten mukaisesti. Mitä enemmin lehdissä tai somessa paukutetaan jotakin vaivaa, sitä todennäköisemmin se tarttuu ja rantautuu työpaikkakeskusteluihin sekä kehittää keskusteluihin tositarinoita. Olen seurannut näitä valtavat mittasuhteet saaneita tapahtumia jo työni kautta. Kun työuupumuksesta alettiin puhua julkkisten kautta ja oireesta tuli iltapäivälehdissä arkipäivää, uupuneita alkoi ilmaantua työpaikoille kiusaksi asti. Kun joku jollakin työpaikalla masinoi uupumuskierteen, sen pysäyttäminen oli vaikeaa. Samoin on homehysterian laita. Keskuudessamme elää sellaisia sairastuneita, että heidän oireensa jatkuvat, siirrettiin heidän työpisteensä, minne tahansa. Kolmas prosessi näyttäisi olevan tämä ilmastoahdistus ja -ähky. Keskuudessamme elää sellaisia provokaattoreita, että väistämättä heidän jutuistaan ahdistutaan. Ilmastonsuojelulla politikoidaan surutta ja pelotellaan ihmiset kuuliaisiksi uskovaisiksi.
Harvemmin olen tavannut työntekijöitä, joilla on niin suuri työnimu, että heitä voisi kutsua työnarkomaaneiksi. Ei tavallisella työläisellä ole vaikeutta irrottautua työstään ja painaa työpaikan ovea kiinni työpäivän päätyttyä. Päinvastoin olen nähnyt ihmisiä, joiden päätavoite on kuitata palkkansa mahdollisimman vähäisellä työsuorituksella. Ymmärrän, että tallainen helppouden kalastelu on pitemmän päälle raskasta ja uuvuttavaa. Eihän työn tekemisen näytteleminen tuo tyydytystä ja motivaatiota. Laiskottelija uupuu omaan näppäryyteensä ja alkaa keksiä syitä omaan huonoon jaksamiseensa. Syntipukkeja löytyy työyhteisöstä, työkavereista ja esimiehistä. Suorastaan raivostuttavaa on tällaisen ihmisen parinmuodostus saman mielisten kanssa ja uupumuksen tartunnan levittäminen. Todellinen työuupuminen on kiistatta sairaustila. Aika monissa tapauksissa kysymys on yksilön kertakaikkisesta turhautumisesta. Se ei liity välttämättä työhön lainkaan, vaan syyllinen saattaa löytyä elämäntilanteesta tai vaikkapa juopottelevasta puolisosta.
Jos joku työyhteisössä haistaa hometta, yleensä hetken perästä monet kokevat altistusta. Se on sellainen työpaikan itsesuggestio, mikä vetää piiriinsä fiksummatkin. Työpaikalle löytyy yhteinen vihollinen, jota vastaan kaikkien on taisteltava. Se yhdistää ja alkaa tuntumaan hyvältä. Viime päivät on lehdissä keskusteltu siitä, ovatko sisäilmaoireet jollakin tapaa aivoperäisiä. Sisäilmaongelmien selitykseksi on alettu tarjota uutena asiana niin sanottua "huoliteoriaa". Omasta kokemuksestani voin mielelläni tukea tätä näkemystä. Olen ollut mukana monissa tapauksissa, joissa homeongelma on lähtenyt lapasesta. Vaikka sisäilmatyöryhmä perustelisi asiaa millä tahansa, seurauksena on voimakas aggressio ja vihan tunne. Kaikki maailman siihen asti koetut vääryydet nähdään ja puretaan sisäilmaongelmaan, todelliseen tai kuviteltuun. Työntekijät kokevat olevansa niskan päällä ja silloin annetaan palaa sanallisesti ja käytöksellä. Huoliteorian mekanismi on yksinkertainen, kun ihminen huolestuu sisäilmaongelmista, hänelle voi kehittyä aidon tuntuisia fyysisiä oireita, tai jo koetut oireet voivat voimistua tai jäädä päälle.
Minä pelkäsin 60-luvulla ydinsotaa. Se aiheutti valtavaa hätää. Nyt ollaan samassa tilanteessa ilmaston saastumisen uhassa. Se aiheuttaa nuoressa ja vielä kypsymättömässä ajattelussa ahdistusta. Julkinen keskustelu ja maailmanlopun ennustaminen ovat ajattelematonta toimintaa ja osin vallan käyttöä. Ilmastotuskan avulla tavoitellaan poliittisia päämääriä ja tehdään bisnestä. Ruotsalainen Greta on tuote, jota myydään valtavilla rahasummilla. Hänen takapirunaan on valtava koneisto myyntimiehiä ja markkinoijia. Ilmastohuoli tarttuu ja leviää kuin tauti. Uskon professori Esko Valtaojaan. Ensiksi pitää tutkia faktat ja sitten vasta tehdä johtopäätökset. Pessimistisin vaihtoehto ei ilmastonmuutoksessakaan ole totuus, tarvitaan vain parempaa ja puhtaampaa teknologiaa. Tästäkin kriisistä selvitään. Ihmiskunta on aina selvinnyt ja keksinyt ratkaisut silloin, kun on ihan pakko.
Esa Kanerva
Ihmiset oireilevat ja sairastuvatkin nykyisin muoti-ilmiöitten mukaisesti. Mitä enemmin lehdissä tai somessa paukutetaan jotakin vaivaa, sitä todennäköisemmin se tarttuu ja rantautuu työpaikkakeskusteluihin sekä kehittää keskusteluihin tositarinoita. Olen seurannut näitä valtavat mittasuhteet saaneita tapahtumia jo työni kautta. Kun työuupumuksesta alettiin puhua julkkisten kautta ja oireesta tuli iltapäivälehdissä arkipäivää, uupuneita alkoi ilmaantua työpaikoille kiusaksi asti. Kun joku jollakin työpaikalla masinoi uupumuskierteen, sen pysäyttäminen oli vaikeaa. Samoin on homehysterian laita. Keskuudessamme elää sellaisia sairastuneita, että heidän oireensa jatkuvat, siirrettiin heidän työpisteensä, minne tahansa. Kolmas prosessi näyttäisi olevan tämä ilmastoahdistus ja -ähky. Keskuudessamme elää sellaisia provokaattoreita, että väistämättä heidän jutuistaan ahdistutaan. Ilmastonsuojelulla politikoidaan surutta ja pelotellaan ihmiset kuuliaisiksi uskovaisiksi.
Harvemmin olen tavannut työntekijöitä, joilla on niin suuri työnimu, että heitä voisi kutsua työnarkomaaneiksi. Ei tavallisella työläisellä ole vaikeutta irrottautua työstään ja painaa työpaikan ovea kiinni työpäivän päätyttyä. Päinvastoin olen nähnyt ihmisiä, joiden päätavoite on kuitata palkkansa mahdollisimman vähäisellä työsuorituksella. Ymmärrän, että tallainen helppouden kalastelu on pitemmän päälle raskasta ja uuvuttavaa. Eihän työn tekemisen näytteleminen tuo tyydytystä ja motivaatiota. Laiskottelija uupuu omaan näppäryyteensä ja alkaa keksiä syitä omaan huonoon jaksamiseensa. Syntipukkeja löytyy työyhteisöstä, työkavereista ja esimiehistä. Suorastaan raivostuttavaa on tällaisen ihmisen parinmuodostus saman mielisten kanssa ja uupumuksen tartunnan levittäminen. Todellinen työuupuminen on kiistatta sairaustila. Aika monissa tapauksissa kysymys on yksilön kertakaikkisesta turhautumisesta. Se ei liity välttämättä työhön lainkaan, vaan syyllinen saattaa löytyä elämäntilanteesta tai vaikkapa juopottelevasta puolisosta.
Jos joku työyhteisössä haistaa hometta, yleensä hetken perästä monet kokevat altistusta. Se on sellainen työpaikan itsesuggestio, mikä vetää piiriinsä fiksummatkin. Työpaikalle löytyy yhteinen vihollinen, jota vastaan kaikkien on taisteltava. Se yhdistää ja alkaa tuntumaan hyvältä. Viime päivät on lehdissä keskusteltu siitä, ovatko sisäilmaoireet jollakin tapaa aivoperäisiä. Sisäilmaongelmien selitykseksi on alettu tarjota uutena asiana niin sanottua "huoliteoriaa". Omasta kokemuksestani voin mielelläni tukea tätä näkemystä. Olen ollut mukana monissa tapauksissa, joissa homeongelma on lähtenyt lapasesta. Vaikka sisäilmatyöryhmä perustelisi asiaa millä tahansa, seurauksena on voimakas aggressio ja vihan tunne. Kaikki maailman siihen asti koetut vääryydet nähdään ja puretaan sisäilmaongelmaan, todelliseen tai kuviteltuun. Työntekijät kokevat olevansa niskan päällä ja silloin annetaan palaa sanallisesti ja käytöksellä. Huoliteorian mekanismi on yksinkertainen, kun ihminen huolestuu sisäilmaongelmista, hänelle voi kehittyä aidon tuntuisia fyysisiä oireita, tai jo koetut oireet voivat voimistua tai jäädä päälle.
Minä pelkäsin 60-luvulla ydinsotaa. Se aiheutti valtavaa hätää. Nyt ollaan samassa tilanteessa ilmaston saastumisen uhassa. Se aiheuttaa nuoressa ja vielä kypsymättömässä ajattelussa ahdistusta. Julkinen keskustelu ja maailmanlopun ennustaminen ovat ajattelematonta toimintaa ja osin vallan käyttöä. Ilmastotuskan avulla tavoitellaan poliittisia päämääriä ja tehdään bisnestä. Ruotsalainen Greta on tuote, jota myydään valtavilla rahasummilla. Hänen takapirunaan on valtava koneisto myyntimiehiä ja markkinoijia. Ilmastohuoli tarttuu ja leviää kuin tauti. Uskon professori Esko Valtaojaan. Ensiksi pitää tutkia faktat ja sitten vasta tehdä johtopäätökset. Pessimistisin vaihtoehto ei ilmastonmuutoksessakaan ole totuus, tarvitaan vain parempaa ja puhtaampaa teknologiaa. Tästäkin kriisistä selvitään. Ihmiskunta on aina selvinnyt ja keksinyt ratkaisut silloin, kun on ihan pakko.
Esa Kanerva
