26.4.2020
Juttelin tänään 92-vuotiaan setäni kanssa. Hän asuu Taatalan palvelutalossa, siinä Koivistonkylän Prisman lähellä. Kyllä oli vitsit vähissä tilanteessa, missä pitäisi löytää jotakin myönteistä sävyä hänen elämäänsä. Päivät ovat kuulemma tappavan tylsiä ja hitaasti kuluvia. Tämän ymmärtää hyvin, yhteiset ruokailutkin ovat loppuneet ja kukin syö huoneessaan. Sosiaalista eristäytyneisyyttä lisää vielä hoitajien ”avaruuspukeutuminen”. Lievä toispuolinen halvaus ja käsien kankeus tekevät hänelle omatoimisen puhelimen käytön mahdottomaksi. Tarvitaan aina hoitohenkilökuntaa avustamaan. Tietokoneen käyttöä ei ole tullut opetelluksi. Vanhuksena hän on siis putkassa ominensa vuorokaudet ympäriinsä.
Mistä häntä jututtaisin ja löytäisin jonkinlaista kipinää hänen elämäänsä, sanoin puhelimessa? Ihmistä kiinnostaa tulevaisuus, vanhanakin. Kuvitteellisten satavuotispäivien järjestäminen saa hymyn hänen kasvoilleen, näin kuulen, vaikken näe. Suomalaiseen tyyliin Veikko on vaatimaton, ei hän niin vanhaksi elä. Ajatus siitä, että sellainen mahdollisuus on olemassa, herättää toivon, jos sittenkin elän ja aiheesta on mukava kuitenkin keskustella. Kun hän ei ole uskovainen, kuoleman rajan takaisesta elämästä on turha tarinoida ja yrittää sen avulla saada lohtua. Eikä tavallinen ihminen siitä mieluusti keskustelekaan. Parempi pistää kuolo ajatuksista sivuun ja pohtia sitä sitten itsekseen yön pimeinä tunteina.
On vaikea tehtävä löytää oikeita ratkaisuja vanhusten nykytilanteeseen. Tauti on tappava ja vaarallinen iäkkäille. Sosiaalisen kanssakäymisen puute tappaa myös. Mistä löytää vanhuksien elämään tarkoitusta ja viihdykettä? Isästäni näin ja koin sen, että kun ihminen menettää elämisen halunsa, se on sitten loppu. Millään konsteilla tai lääkkeillä ei voida auttaa. Kun ihminen antaa periksi, sairaudet ottavat vallan. Isäni lakkasi syömästä ja juomasta. Mikään ei hetkauttanut eikä kiinnostanut. Päätös lähteä elämästä oli tehty tietoisesti tai tiedostamatta. Kaksi viikkoa sairaalahoitoa ja sen päätteeksi elämä loppui. Nykyisessä tilanteessa on suuri vaara siltäkin kannalta, että moni ikäihminen pettyy, turhautuu ja kuolee ikävään. Paitsi tauti voi tappaa, niin myös eristys on tappava tila pitemmän päälle.
On tähänkin jonkinmoisia ratkaisuja keksittävissä. Jokaiseen palvelutaloon tulisi pestata palveluhenkilö erikseen kierrättämään kuvapuhelimia vanhuksen luota toiselle. Näin voitaisiin taata jonkinlainen yhteys omaisiin. Ei luulisi olevan mahdoton ajatus tai mahdottoman kallis. Nyt kunnillakin on vapaata kapasiteettia tarjolla. Moni lomautettu kuntatyöntekijä haluaisi tai osaisi tuota hommaa tehdä. Kyllä se minun puolestani voisi olla ostopalveluakin. Toinen ratkaisu voisi olla omaisten tapaamistilan järjestäminen. Brutaali vertaus, mutta vähän niin kuin vangeilla tapaamiset tapahtuvat. Lasi väliin ja tapaajille kuulokkeet korviin. Tai sitten omaisille sairaalatasoiset suojavarusteet päälle. Tosin niitä ei nyt vielä riitä tällaiseen käyttöön. Jos karanteeni jatkuu pitkälle syksyyn, ehkä kotimaiset tuottajat pääsevät vauhtiin mukaan.
Vanhusten oikeus läheistensä kohtaamiseen on järjestyttävä tavalla tai toisella. Vanhukselle kuolema on aivan sama, mistä syystä lähtö tulee, kun sen aika on. Luulisin, että moni kokee kuitenkin ikävään kuolemisen kidutuksena, toisin kuin nopean, mutta tappavan taudin.
Esa Kanerva
Juttelin tänään 92-vuotiaan setäni kanssa. Hän asuu Taatalan palvelutalossa, siinä Koivistonkylän Prisman lähellä. Kyllä oli vitsit vähissä tilanteessa, missä pitäisi löytää jotakin myönteistä sävyä hänen elämäänsä. Päivät ovat kuulemma tappavan tylsiä ja hitaasti kuluvia. Tämän ymmärtää hyvin, yhteiset ruokailutkin ovat loppuneet ja kukin syö huoneessaan. Sosiaalista eristäytyneisyyttä lisää vielä hoitajien ”avaruuspukeutuminen”. Lievä toispuolinen halvaus ja käsien kankeus tekevät hänelle omatoimisen puhelimen käytön mahdottomaksi. Tarvitaan aina hoitohenkilökuntaa avustamaan. Tietokoneen käyttöä ei ole tullut opetelluksi. Vanhuksena hän on siis putkassa ominensa vuorokaudet ympäriinsä.
Mistä häntä jututtaisin ja löytäisin jonkinlaista kipinää hänen elämäänsä, sanoin puhelimessa? Ihmistä kiinnostaa tulevaisuus, vanhanakin. Kuvitteellisten satavuotispäivien järjestäminen saa hymyn hänen kasvoilleen, näin kuulen, vaikken näe. Suomalaiseen tyyliin Veikko on vaatimaton, ei hän niin vanhaksi elä. Ajatus siitä, että sellainen mahdollisuus on olemassa, herättää toivon, jos sittenkin elän ja aiheesta on mukava kuitenkin keskustella. Kun hän ei ole uskovainen, kuoleman rajan takaisesta elämästä on turha tarinoida ja yrittää sen avulla saada lohtua. Eikä tavallinen ihminen siitä mieluusti keskustelekaan. Parempi pistää kuolo ajatuksista sivuun ja pohtia sitä sitten itsekseen yön pimeinä tunteina.
On vaikea tehtävä löytää oikeita ratkaisuja vanhusten nykytilanteeseen. Tauti on tappava ja vaarallinen iäkkäille. Sosiaalisen kanssakäymisen puute tappaa myös. Mistä löytää vanhuksien elämään tarkoitusta ja viihdykettä? Isästäni näin ja koin sen, että kun ihminen menettää elämisen halunsa, se on sitten loppu. Millään konsteilla tai lääkkeillä ei voida auttaa. Kun ihminen antaa periksi, sairaudet ottavat vallan. Isäni lakkasi syömästä ja juomasta. Mikään ei hetkauttanut eikä kiinnostanut. Päätös lähteä elämästä oli tehty tietoisesti tai tiedostamatta. Kaksi viikkoa sairaalahoitoa ja sen päätteeksi elämä loppui. Nykyisessä tilanteessa on suuri vaara siltäkin kannalta, että moni ikäihminen pettyy, turhautuu ja kuolee ikävään. Paitsi tauti voi tappaa, niin myös eristys on tappava tila pitemmän päälle.
On tähänkin jonkinmoisia ratkaisuja keksittävissä. Jokaiseen palvelutaloon tulisi pestata palveluhenkilö erikseen kierrättämään kuvapuhelimia vanhuksen luota toiselle. Näin voitaisiin taata jonkinlainen yhteys omaisiin. Ei luulisi olevan mahdoton ajatus tai mahdottoman kallis. Nyt kunnillakin on vapaata kapasiteettia tarjolla. Moni lomautettu kuntatyöntekijä haluaisi tai osaisi tuota hommaa tehdä. Kyllä se minun puolestani voisi olla ostopalveluakin. Toinen ratkaisu voisi olla omaisten tapaamistilan järjestäminen. Brutaali vertaus, mutta vähän niin kuin vangeilla tapaamiset tapahtuvat. Lasi väliin ja tapaajille kuulokkeet korviin. Tai sitten omaisille sairaalatasoiset suojavarusteet päälle. Tosin niitä ei nyt vielä riitä tällaiseen käyttöön. Jos karanteeni jatkuu pitkälle syksyyn, ehkä kotimaiset tuottajat pääsevät vauhtiin mukaan.
Vanhusten oikeus läheistensä kohtaamiseen on järjestyttävä tavalla tai toisella. Vanhukselle kuolema on aivan sama, mistä syystä lähtö tulee, kun sen aika on. Luulisin, että moni kokee kuitenkin ikävään kuolemisen kidutuksena, toisin kuin nopean, mutta tappavan taudin.
Esa Kanerva
