19.5.2020
Murhien ja tappojen määrä vähenee vuosi vuodelta yhteiskunnassamme. Väkivalta asuu kuitenkin keskuudessamme kaikkialla. Väkivallan äärimmäinen muoto, sota milloin missäkin päin maailmaa, tunkeutuu tajuntaamme. Yhteiskuntamme pyrkii säätelemään väkivaltaa, rankaisemalla siihen syyllistyneitä ihmisiä. Mutta kulttuurimme palvoo suorastaan julmuuksia ja aggressioita. Mitä muuta väkivaltapelit, elokuvat ja romaanit edustavat kuin väkivallan ihannointia. Niin muodikkaat tatuoinnit ja lävistykset ovat symbolista väkivaltaa. Urheilussa taistellaan, torjutaan hyökkäykset ja ”poltetaan” pelaaja. Nyrkkeilykään ei ole nykyään riittävän väkivaltaista urheilua, vaan tarvitaan vapaapainia - tai nyrkkeilyä. Tässä lajissa saa vapaasti hakata ja potkia vastustajaansa.
Armeija palvelee ja vaikuttaa yhteiskunnan väkivaltakoneistona varmaan niin kauan, kun ihmisiä on olemassa. Sankarivainajia surraan ja kunnioitetaan. Niin pitääkin olla. Täytyy vain muistaa, kuinka raakaa on lähettää nuoria miehiä ratkomaan asein valtioitten välisiä kiistoja. Sotia ja sen uhreja muistellaan. Nuorisoa opetetaan kunnioittamaan uhrautumista, koulujen seinillä on muistolaatoissa pitkät rivit sotiemme vainajia. Suomalaisia kuolleita sotilaita tulee muistella miehinä, jotka menivät sinne, minne käskettiin.
Poliisi, vartija tai tullihenkilö ovat suosikkiammattien kärkisijoilla. Ne ovat ns. väkivalta-ammatteja, joista on pesty väkivalta pois ja kiillotettu sankarikuvilla television suosiollisella avustuksella. Tietääkseni vanginvartija kuuluisi samaan kastiin, mutta tosikonnien kanssa saattaa olla ikävää työskennellä. Vankilan arki on enemmänkin rutiinia kuin toimintaa.
Vaikka arkemme pursuaa väkivallan symboliikkaa mainonnan kautta, nykyihminen ei itse siedä edes vainajan näkemistä. Tarvitaan monenlaista auttajaa ja terapeuttia asian käsittelemiseksi. Pienikin fyysinen aggression on heti poliisiasia. Tuntuu käsittämättömältä tämä vastakohtaisuus. Videopelissä voi räiskiä sata ihmistä tantereeseen, mutta oman koskemattomuuden suhteen on nollatoleranssi.
Mikä kumma viettelee ihmistä väkivaltaiseen kuolemaan tai ainakin sen suureen uhkaan. Jonkun on kiivettävä kuolemaa uhmaten jyrkälle vuorelle ohuessa ilmanalassa ja pakkasessa. Joskus on jopa todennäköisempää, että kiipeilijä kuolee hapenpuutteeseen tai hautautuu lumeen kuin saavuttaa tavoitteensa. Kuka tai mikä pakottaa ajamaan autolla ympyrää kapeaa rataa pitkin. Pienikin ajovirhe johtaa kuolemaan, joko omaan tai kaverin. Joku sanoo, että se on raha. Kyllä se on raha ja maine kuljettajalle, mutta mikä meitä katsojia kiehtoo tässä kuoleman takaa-ajossa. Tähän samaan kategoriaan voi laskea kaiken maailman houdinit, jotka leikkivät elämällään ja me haluamme sitä katsella sekä kokea masokistista tyydytystä, syleillä kuolemaa läheltä, ei kuitenkaan liian läheltä niin, että omat näpit palaisivat.
Sanotaan, että elämä on arvokas. Toisaalta eikös se ole niin, että mikä meillä jo on, muuttuu itsestään selvyydeksi. Elämä on tylsää. Rahankin arvon ymmärtää vasta sen menettäessään. Rikas haluaa sitä, mitä rahalla ei voi ostaa. Eläessään haikailee kuolemaa ja etsiytyy tilanteisiin, missä elämän saattaisi menettää. Kontrastin lain mukaan ei voi kokea täydellistä hyvää, ellei ole joskus kokenut kovia.
Vaaroilla leikkiminen on mukavaa. Kun kaahaa moottoripyörällä järjettömästi, pääsee sopivan lähelle kuolemaa, jotta voisi taas tuntea elämänsä elämisen arvoiseksi. Samaa mekanismia hyödyntää viihde kautta linjan. Kuolema ja väkivalta myyvät erinomaisesti.
Tähän on tultu ja tästä jatketaan.
Esa Kanerva
Murhien ja tappojen määrä vähenee vuosi vuodelta yhteiskunnassamme. Väkivalta asuu kuitenkin keskuudessamme kaikkialla. Väkivallan äärimmäinen muoto, sota milloin missäkin päin maailmaa, tunkeutuu tajuntaamme. Yhteiskuntamme pyrkii säätelemään väkivaltaa, rankaisemalla siihen syyllistyneitä ihmisiä. Mutta kulttuurimme palvoo suorastaan julmuuksia ja aggressioita. Mitä muuta väkivaltapelit, elokuvat ja romaanit edustavat kuin väkivallan ihannointia. Niin muodikkaat tatuoinnit ja lävistykset ovat symbolista väkivaltaa. Urheilussa taistellaan, torjutaan hyökkäykset ja ”poltetaan” pelaaja. Nyrkkeilykään ei ole nykyään riittävän väkivaltaista urheilua, vaan tarvitaan vapaapainia - tai nyrkkeilyä. Tässä lajissa saa vapaasti hakata ja potkia vastustajaansa.
Armeija palvelee ja vaikuttaa yhteiskunnan väkivaltakoneistona varmaan niin kauan, kun ihmisiä on olemassa. Sankarivainajia surraan ja kunnioitetaan. Niin pitääkin olla. Täytyy vain muistaa, kuinka raakaa on lähettää nuoria miehiä ratkomaan asein valtioitten välisiä kiistoja. Sotia ja sen uhreja muistellaan. Nuorisoa opetetaan kunnioittamaan uhrautumista, koulujen seinillä on muistolaatoissa pitkät rivit sotiemme vainajia. Suomalaisia kuolleita sotilaita tulee muistella miehinä, jotka menivät sinne, minne käskettiin.
Poliisi, vartija tai tullihenkilö ovat suosikkiammattien kärkisijoilla. Ne ovat ns. väkivalta-ammatteja, joista on pesty väkivalta pois ja kiillotettu sankarikuvilla television suosiollisella avustuksella. Tietääkseni vanginvartija kuuluisi samaan kastiin, mutta tosikonnien kanssa saattaa olla ikävää työskennellä. Vankilan arki on enemmänkin rutiinia kuin toimintaa.
Vaikka arkemme pursuaa väkivallan symboliikkaa mainonnan kautta, nykyihminen ei itse siedä edes vainajan näkemistä. Tarvitaan monenlaista auttajaa ja terapeuttia asian käsittelemiseksi. Pienikin fyysinen aggression on heti poliisiasia. Tuntuu käsittämättömältä tämä vastakohtaisuus. Videopelissä voi räiskiä sata ihmistä tantereeseen, mutta oman koskemattomuuden suhteen on nollatoleranssi.
Mikä kumma viettelee ihmistä väkivaltaiseen kuolemaan tai ainakin sen suureen uhkaan. Jonkun on kiivettävä kuolemaa uhmaten jyrkälle vuorelle ohuessa ilmanalassa ja pakkasessa. Joskus on jopa todennäköisempää, että kiipeilijä kuolee hapenpuutteeseen tai hautautuu lumeen kuin saavuttaa tavoitteensa. Kuka tai mikä pakottaa ajamaan autolla ympyrää kapeaa rataa pitkin. Pienikin ajovirhe johtaa kuolemaan, joko omaan tai kaverin. Joku sanoo, että se on raha. Kyllä se on raha ja maine kuljettajalle, mutta mikä meitä katsojia kiehtoo tässä kuoleman takaa-ajossa. Tähän samaan kategoriaan voi laskea kaiken maailman houdinit, jotka leikkivät elämällään ja me haluamme sitä katsella sekä kokea masokistista tyydytystä, syleillä kuolemaa läheltä, ei kuitenkaan liian läheltä niin, että omat näpit palaisivat.
Sanotaan, että elämä on arvokas. Toisaalta eikös se ole niin, että mikä meillä jo on, muuttuu itsestään selvyydeksi. Elämä on tylsää. Rahankin arvon ymmärtää vasta sen menettäessään. Rikas haluaa sitä, mitä rahalla ei voi ostaa. Eläessään haikailee kuolemaa ja etsiytyy tilanteisiin, missä elämän saattaisi menettää. Kontrastin lain mukaan ei voi kokea täydellistä hyvää, ellei ole joskus kokenut kovia.
Vaaroilla leikkiminen on mukavaa. Kun kaahaa moottoripyörällä järjettömästi, pääsee sopivan lähelle kuolemaa, jotta voisi taas tuntea elämänsä elämisen arvoiseksi. Samaa mekanismia hyödyntää viihde kautta linjan. Kuolema ja väkivalta myyvät erinomaisesti.
Tähän on tultu ja tästä jatketaan.
Esa Kanerva
