30.6.2020
Kyllä se totta on, ihmisen elämän ja elinvuoden hintakin on laskettu euroissa. Terveys-taloustiede pohtii tieteenalana kyseistä kysymystä. Lääketieteen kehittyessä ja hoitomenetelmien monimutkaistuessa on pystyttävä laskemaan, onko meillä varaa hoitaa kaikkia kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kun Suomi ottaa tänä vuonna lisävelkaa suunnitellun velan päälle karkeasti ottaen 15 miljardia euroa, voidaan laskea korona-epidemiassa saavutetun lisäelinvuoden hinta aika yksinkertaisella laskutoimituksella. Onko oikein pohtia tällaisia kysymyksiä? Mietin nyt kysymystä muutamasta näkökulmasta.
Koska elämällä ei ole markkinoita perinteisellä tavalla, kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Toisaalta jotakin käsitystä elämän hinnasta voidaan saada selvittämällä yksilön maksuhalukkuutta kuoleman riskin muutoksen välisen suhteen mittaamiseen. Haluaako rikas maksan siirron ulkomailla vai jättää ison perinnön? Entäpä onko nuorehkon professorin elämä arvokkaampi kuin työttömän keski-ikäisen. Näiden kahden henkilön hintaa voidaan arvioida inhimillisen pääoman käsitteellä. Yhteiskunta on panostanut professoriin miljoonia, työtön ei tuota mitään kansantalouteen juuri sillä hetkellä. Arviointiylilääkäri Miia Turpeinen Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiiristä sanoo, että ”terveen elinvuoden hinnan kipuraja kulkee Suomessa sadassa tuhannessa eurossa.” Summa ei ole kiveen hakattu, ylityksiäkin tapahtuu.
Yksi mittatikuista on laatupainotettu elinvuosi. Sen avulla voidaan laskea hoidon avulla saavutetulle terveelle lisäelinvuodelle hinta. Kun hinta on tiedossa, voidaan vertailla tarjolla olevista hoitokeinoista saatua hyötyä. Munuaisensiirtoleikkaus saattaa olla järkevämpi vaihtoehto kuin pitkä dialyysihoito. Uusi munuainen parantaa elämän laatua ja käy jo parissa vuodessa edullisemmaksi.
Ikääntyvien on syytä ottaa huomioon, että kyllä Suomessa saa hoitoa, mutta ei mitä tahansa hoitoa. Jos haluaa ja tarvitsee elinsiirron, mietitään sen hintaa kaksi kertaa esimerkiksi 70-vuotiaalle. Paljon riippuu siitä, millaisen panoksen kykenet mahdollisesti vielä antamaan yhteiskunnalle ja montako laadullisesti hyvää ja omatoimista elinvuotta sinulla on odotettavissa. Yhteiskunta todisti koronakriisissä, että iäkkään elämä arvioitiin yhtä arvokkaaksi kuin nuorempien. Kansakunta teki valtavavan taloudellisen panostuksen viruksen leviämisen estämiseksi. Se oli suuri priorisointipäätös vanhustemme hyväksi. Muu kiireetön kansanterveys ajettiin alas. Mutta vain tämän ainoan ja viimeisen kerran. Tulevaisuudessa tällaiseen ei ole enää varaa!
Palataan sitten siihen Korona-epidemiaan ja kysymykseen, mitä maksoi kaikki nykyiset toimenpiteet huomioiden yksi lisäelinvuosi. Professori emerit. Martti Kekomäki on tehnyt laskelmia ja arvioinut rajoitustoimilla ostetun elinvuoden hinnaksi 150.000 euroa. Kuinka hän tähän lukuun pääsi? Jos oletetaan, että rajoitustoimilla vältettiin 10.000 koronakuolemaa, ja että kuolleiden keski-ikä olisi ollut 70-vuotta, ja että jokaisen elämää saatiin pitkitettyä kymmenen vuotta, toimilla säästettiin 100.000 elinvuotta. Se tekee yllä mainitun 150.000 euroa per henkilö.
Yhteiskunnassamme on kipeä eettinen kysymys. Se liittyy rahaan ja terveyteen. Korkeammalla tulotasolla ollaan valmiita ja heillä on mahdollisuuksia satsata enemmän rahallisesti terveyteen ja näin elämälle muodostuu eri hinta eri tulotasoille. Suomi eriarvoistuu ja on ollut aina eriarvoistava. Mitä enemmän julkinen talous ja julkiset terveyspalvelut rapautuvat, sitä enemmän terveyserot lisääntyvät. Onko tehtävä kahdet tilastot.? Yksinkertaistaen rikkaiden odotettavissa oleva eliniänodote ja köyhien vastaava. Kehitykseen voidaan vaikuttaa ja pitää muistaa, että tasapainoinen talous on köyhän paras ystävä. Hallitukselle soisi voimia viedä nyt tämä lainsäädäntötyössä oleva sosiaali- ja terveysuudistus läpi.
Esa Kanerva
Kyllä se totta on, ihmisen elämän ja elinvuoden hintakin on laskettu euroissa. Terveys-taloustiede pohtii tieteenalana kyseistä kysymystä. Lääketieteen kehittyessä ja hoitomenetelmien monimutkaistuessa on pystyttävä laskemaan, onko meillä varaa hoitaa kaikkia kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kun Suomi ottaa tänä vuonna lisävelkaa suunnitellun velan päälle karkeasti ottaen 15 miljardia euroa, voidaan laskea korona-epidemiassa saavutetun lisäelinvuoden hinta aika yksinkertaisella laskutoimituksella. Onko oikein pohtia tällaisia kysymyksiä? Mietin nyt kysymystä muutamasta näkökulmasta.
Koska elämällä ei ole markkinoita perinteisellä tavalla, kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Toisaalta jotakin käsitystä elämän hinnasta voidaan saada selvittämällä yksilön maksuhalukkuutta kuoleman riskin muutoksen välisen suhteen mittaamiseen. Haluaako rikas maksan siirron ulkomailla vai jättää ison perinnön? Entäpä onko nuorehkon professorin elämä arvokkaampi kuin työttömän keski-ikäisen. Näiden kahden henkilön hintaa voidaan arvioida inhimillisen pääoman käsitteellä. Yhteiskunta on panostanut professoriin miljoonia, työtön ei tuota mitään kansantalouteen juuri sillä hetkellä. Arviointiylilääkäri Miia Turpeinen Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiiristä sanoo, että ”terveen elinvuoden hinnan kipuraja kulkee Suomessa sadassa tuhannessa eurossa.” Summa ei ole kiveen hakattu, ylityksiäkin tapahtuu.
Yksi mittatikuista on laatupainotettu elinvuosi. Sen avulla voidaan laskea hoidon avulla saavutetulle terveelle lisäelinvuodelle hinta. Kun hinta on tiedossa, voidaan vertailla tarjolla olevista hoitokeinoista saatua hyötyä. Munuaisensiirtoleikkaus saattaa olla järkevämpi vaihtoehto kuin pitkä dialyysihoito. Uusi munuainen parantaa elämän laatua ja käy jo parissa vuodessa edullisemmaksi.
Ikääntyvien on syytä ottaa huomioon, että kyllä Suomessa saa hoitoa, mutta ei mitä tahansa hoitoa. Jos haluaa ja tarvitsee elinsiirron, mietitään sen hintaa kaksi kertaa esimerkiksi 70-vuotiaalle. Paljon riippuu siitä, millaisen panoksen kykenet mahdollisesti vielä antamaan yhteiskunnalle ja montako laadullisesti hyvää ja omatoimista elinvuotta sinulla on odotettavissa. Yhteiskunta todisti koronakriisissä, että iäkkään elämä arvioitiin yhtä arvokkaaksi kuin nuorempien. Kansakunta teki valtavavan taloudellisen panostuksen viruksen leviämisen estämiseksi. Se oli suuri priorisointipäätös vanhustemme hyväksi. Muu kiireetön kansanterveys ajettiin alas. Mutta vain tämän ainoan ja viimeisen kerran. Tulevaisuudessa tällaiseen ei ole enää varaa!
Palataan sitten siihen Korona-epidemiaan ja kysymykseen, mitä maksoi kaikki nykyiset toimenpiteet huomioiden yksi lisäelinvuosi. Professori emerit. Martti Kekomäki on tehnyt laskelmia ja arvioinut rajoitustoimilla ostetun elinvuoden hinnaksi 150.000 euroa. Kuinka hän tähän lukuun pääsi? Jos oletetaan, että rajoitustoimilla vältettiin 10.000 koronakuolemaa, ja että kuolleiden keski-ikä olisi ollut 70-vuotta, ja että jokaisen elämää saatiin pitkitettyä kymmenen vuotta, toimilla säästettiin 100.000 elinvuotta. Se tekee yllä mainitun 150.000 euroa per henkilö.
Yhteiskunnassamme on kipeä eettinen kysymys. Se liittyy rahaan ja terveyteen. Korkeammalla tulotasolla ollaan valmiita ja heillä on mahdollisuuksia satsata enemmän rahallisesti terveyteen ja näin elämälle muodostuu eri hinta eri tulotasoille. Suomi eriarvoistuu ja on ollut aina eriarvoistava. Mitä enemmän julkinen talous ja julkiset terveyspalvelut rapautuvat, sitä enemmän terveyserot lisääntyvät. Onko tehtävä kahdet tilastot.? Yksinkertaistaen rikkaiden odotettavissa oleva eliniänodote ja köyhien vastaava. Kehitykseen voidaan vaikuttaa ja pitää muistaa, että tasapainoinen talous on köyhän paras ystävä. Hallitukselle soisi voimia viedä nyt tämä lainsäädäntötyössä oleva sosiaali- ja terveysuudistus läpi.
Esa Kanerva
