14.9.2020
Jokainen saa uskoa, mihin tahtoo. Suomessa on vapaamielinen
käsitys uskomisesta ja uskonnoista. Lähempää tarkasteltuna tämä vapaamielisyys ei
pidä paikkaansa. Suomen evankelisluterilainen kirkko hallitsee ja hoitaa valtionkirkkona
lähes monopolina kansalaisten uskontokysymyksiä ja viihtyy hyvin vallan
kammareissa. Tosin sen jäsenrekisterien käyrät ovat sojottaneet viime aikoina
huolestuttavasti alaspäin. Ovatko suomalaiset ryhtyneet ajattelemaan suhdettaan
kirkkoon aiempaa enemmän tai mistä on kysymys? Eihän tavallinen tapakristittykään
usko juuri mihinkään, saati miettisi jumalsuhdettaan. Kirkon jäsenyydestä
joutuu maksamaan kymmenykset verona, en usko rahan olevan eroamisen
kiihokkeena. Ratkaisu taitaa löytyä yhteiskunnan muutoksesta. Nykyisin
hyväksytään mikä tahansa hullutus uutena yhteiskunnallisena normina ja kirkon
on vaikea uudistua niitten perässä. Papille on erinomaisen vaikeata vihkiä
kristillisten arvojen mukaiseen avioliittoon ääritapauksessa kaksi ihmistä,
jotka eivät tiedä, mitä sukupuolta he ovat. Intersukupuoliselle ihmiselle ei
ole oikein selvää, onko hän nainen, mies tai jotakin siltä väliltä. Ja koska
kirkko ei aina ehdi myötäilemään yksilöitten mielipiteitä, nämä individit
lähtevät kalppimaan.
On uskontoja, joissa ei haikailla tuon puoleiseen
maailmaan, kuten buddhalaisuus. Siinä ihmisen sielu vaeltaa maan päällä. Suurin
osa uskonnoista rakentaa elämän rajan takaista paratiisia tai helvettiä. Se
taivas on kirkon kauppatavaraa, jota se myy ihmisille. Menneinä vuosina se oli
ihan konkreettista kaupankäyntiä. Kun kolikko kirstuun vilahtaa, sielu
taivaaseen vilahtaa, sanottiin. Anekauppaa käytiin sileillä seteleillä.
Nykyisin se on hienostuneempaa. Ihmisellä on luontainen kyky ajatella ja siksi
hän tietää kuolevansa. Yleensä se kielletään tai torjutaan mielessä. Toisin
sanoen ei ajatella koko asiaa. Aika ajoin se kuitenkin pulpahtaa ja ponnahtaa
tajuntaan. Syntyy luonnollisesti ja vaihetelevan suuruisesti ahdistusta.
Ratkaisu löytyy läheltä ja kätevästi kuin tarjous marketin hyllyltä. Avuksi
tulee uskonto ja helppo ratkaisu. Kun ihminen alkaa uskoa, että hän uskoo, homma
on pulkassa. Voi tyytyväisenä jatkaa elämäänsä ja odotella taivasosuutta.
Toiset lyövät vetoa jumalsuhteestaan. Mitä menetän, jos
vaikka uskon, saan ikuisen elämän. Järki sanoo, ettei uskossa ja kirkon
sanomassa ole päätä eikä häntää. Mutta jos vaakakupissa painaa tapauskovaisen
suhteellisen pienet vaatimukset uskonnon harjoittamiseen ja elämän rajoitteet,
niin miksikäs ei. Samalla tulee yhteiskunnassa kirkon jäsenen status ja
hyväksyttävyys. Aamuyöllä saattaa piinata ajatus, onko kukaan koskaan tullut
kertomaan taivaan riemuista. Ihminen poltetaan ja jäljelle jää kasa tuhkaa.
Mikä minusta siirtyy rajan yli, energiaa tai materiaa? Nämä pohdinnat voi kuitenkin
laittaa huonosti nukutun yön piikkiin.
Kristinusko on ollut historialtaan hyvin verinen. Niin on
yhä edelleen islam siinä mielessä, että Koraanin polttaja saatetaan tappaa tai
apostaasista saada kuoleman tuomion. Jumalasta ei voi omalla päätöksellään
luopua. Sääliksi käy katolista kirkkoa. Pedofiilipappeja paljastuu tuhansittain
ja paavi vain hurskastelee ihmisen erehtyväisyydestä. Kirkkojen väärinkäytöksiä
ei olisi voinut syntyä ilman sen kiinnittymistä maalliseen ja poliittiseen
valtaan. Hallitukset ovat sulkeneet silmänsä ja sallineet kaiken törkeyden
tapahtua. Ketään ei yleensä valita maan päämieheksi ilman valtauskonnon
siunausta ja tämän poliitikot tietävät. Onneksi Suomessa ei enää kirkkoa tarvitse
pelätä. Kaikkia rakastetaan ja synnistäkään ei uskalleta puhua.
Jumalia on maailmassa niin kauan kuin joku heihin uskoo.
Jos kaikki lakkaavat uskomasta, uskonto kuihtuu pois. Jumalan olemassaolo
riippuu siis meistä, ihmisistä. Niin kauan kuin sammutamme kuoleman pelkomme
uskolla iankaikkiseen elämään, jumalia piisaa. Ja sen myötä pappeja ja
vallankäyttöä. Pappien kuvitellaan käyttävän jumalista valtaa maan päällä ja
tämä valta valitettavasti sekaantuu maalliseen hallintoon, ihan päivän
politiikkaan asti. Viimeksi lestadiolaiset ratkaisivat Keskustan puheenjohtajan
valinnan.
Esa Kanerva
