Kävin eilen Kalevankankaalla. Sinne on haudattu monia
läheisiäni. Kulttuurissamme on tapana omistaa hetki Pyhäinpäivänä kuolleille ja
käydä hautausmailla. Haudoille viedään kynttilöitä, tarkistetaan istutukset ja
siistitään kiven ympäristö. Kävin vanhempieni haudalla, pysähdyn ja hiljennyn. Haudalle
osoittaa tietä vaikuttava Aaltosen suvun monumentti ja lähellä on myös lastenhautausmaa,
hiekkakehto. Tapanani on pysähtyä ja
laskea kynttilä muualle haudattujen muistomerkille sekä pysähtyä veteraanilehdossa.
Veteraanien hautalehtoon on siroteltu setäni ja tätini tuhkat. Sinne kävellessä
ohitan sankarivainajien kalmiston. Se saa minut joka kerta sanattomaksi, hyvin
surulliseksi. Palatessa ohitan 1918 uhrien muistomerkin. Heitäkin olivat jotkut
jaksaneet muistaa kynttilöin. Täällä Kalevankankaalla lepää yli sadan tuhannen
tamperelaisen elämäntarina, hautausmaa kertoo melkein kaiken yhteiskunnastamme
ja ihmisten välisestä hierarkiasta. Tätä historiankirjaa tai elämänkertaa jäin
miettimään käveltyäni jyhkeästä graniittiportista ulos.
Ensinnäkin käynti muistutti, ettei ihminen pääse kuolemaan
pakoon. Sukupolvesta toiseen elämä syntyy ja elämä lakkaa. Se on kiertokulku ja
laki, jota ei voi ohittaa. Kuoleman totuutta voi käsitellä elämässään monella
tavalla. Sen voi jopa lapsenomaisesti kieltää ja olla ajattelematta asiaa
lainkaan. Nuoren elämässä kuolema ei ole läsnä, se on lähes äärettömän kaukana
tulevaisuudessa. Niin kaukana, ettei ymmärrystä omasta kuolemasta tai käsitystä
itsestä kuolevana ihmisenä synny. Harvemmin ikääntyvänäkään halutaan keskustella
elämän loppumisesta mitään siitä poistamatta tai siihen lisäämättä. Pohdintaa
tehdään, jos tehdään yksinäisinä yön tunteina ja ajattelu tuottaa tuskaa ja
ahdistusta. Ylikäyvän angstin vallatessa mielen, turvaudutaan kuka mihinkin. Kuningas
alkoholiin tai seurakuntaan.
Lasten hautausmaa herättää paljon kysymyksiä elämän
epäoikeudenmukaisuudesta. Miksi lapsi joutuu kuolemaan, miksi riutunut vanhus
joutuu odottamaan lähtöään. Teologilla olisi tietysti vastaus valmiina, tutkimattomia
ovat Herran tiet. Se on tietysti epävastaus, koska se ai anna vastausta. Ja
miksi pappi vastaa näin, on se, että hänkään ei tiedä. Kukaan ei tiedä.
Lääketieteellinen vastaus meillä on olemassa, pikku-Ailin kuolinsyy oli
tuberkuloosibakteeri ja siitä aiheutunut keuhkotulehdus.
Veistokset ja kivipaadet, jopa hautapaikkojen sijoitus,
kuvastavat aikansa yhteiskuntaa. Rikas oli rikas vielä kuollessaan. Hänelle
varattiin paikka kappelia lähempää kuin rahvaalle. Varakas sai kunniakseen
komeat veistokset hautansa päälle, jotta jälkipolvet muistaisivat vainajan
saavutukset. Tittelitkin olivat tärkeitä. Kalevankankaallakin makaa monta
talonomistajaa. Omaisuus erotteli viime vuosisadalla ihmiset toisistaan, ei se,
mitä hän oli saanut yhteiskunnan hyväksi saanut aikaan. Se oli siis todellinen
luokkayhteiskunta.
Hautausmaa kertoo tarinan Suomen kriiseistä ja
onnettomuuksista. Oli sitten kysymys kapinasta tai sodasta. Vakavaksi vetää ne
kymmenet ja taas kymmenet sankarivainajien haudat. Nuoret elämänsä alussa olevat
nuorukaiset on haudattu väkivaltaisen kuoleman uhreina. Ikuinen kysymys on,
kuolivatko he turhaan vai välttämättömyydestä. Maamme historiantutkimus ei
taida päästä tästä koskaan yksimielisyyteen, saati todistaa aukottomasti, kumpi
käsitys oli oikeassa. Totuus voi olla ehkä jotakin siltä väliltä. Sankarivainajien
kuolema on ainakin todistus ihmisen raakuudesta, ihmisen elämän arvosta päätöksenteossa
ja ihmisen oikeudettomuudesta kriiseissä omaan elämäänsä.
Elämä jatkuu tänään ja huomennakin minusta ja meistä
huolimatta. Minua ei aja läheisteni haudoille uskonto tai hengellinen motiivi.
Se on kulttuuriin kuuluva kaunis tapa. Minulle se muistuttaa elämän
rajallisuudesta ja että tekemiseni tässä ajallisuudessa eivät ole olennaisia. Olennaista
on pyrkimys ja tahtotila elää ”ihmisiksi”. Elämäni tie johtaa Kalevankankaalle,
loitommalle Aaltosen suvun patsaasta, yltääkö edes sen varjo sinne asti. Yhtä
kaikki, siinä me lepäämme isojen puitten katveessa, niin Kivekkäät kuin
Aaltoset, ja minä ja sukuni, kuoleman edessä yhtä tasa-arvoisina kalmoina.
Esa Kanerva
