11.12.2020
Viestimet ovat pullollaan juttuja nykyhetken poikkeusoloista ja ihmisten karmeista elämäntilanteista eristyksissä. Pisti oikein pohtimaan, mistä olen henkilökohtaisesti joutunut luopumaan meille asetettujen rajoitusten vuoksi. Ruokaa ja juomaa on riittänyt, syömistä voisi vähentääkin. Liikkuakin on voinut kevään jälkeen maan rajojen sisällä. Matkailua on ikävä, se on pakko tunnustaa. Paluuta entiseen lentomatkailuun ympäri maailmaa ei kuulemma enää ole. Asiantila on sitten niin ja se on vain hyväksyttävä. Työtkään eivät ole fyysisiä kohtaamisia, kuvaruudun kautta hoidellaan kokoukset. Kaipaan kyllä kohtaamisia ja vuorovaikutusta.
Ymmärrän, että nuorille esimerkiksi joukkuelajien keskeyttäminen on suuri harmi, meikäläistä ei se juuri haittaa, paitsi murhe nuorten urheilijoiden puolesta. Kulttuuria tarvitaan ihmisen hengissä pysymiseen, otan asian näin vakavasti. Jopa keskitysleirissä selviytymisen avaimia olivat, alkeellisin välinein, kuvataiteen tekeminen, soitanto ja näytteleminen. Jos nämä tämän hetken puutteet pitäisi arvottaa, päätyisin kyllä kulttuuriin. Siitä olen jäänyt paitsi ja se on elämässäni suuri kurjuus. Turvattomuutta koen tunteesta, että globaalissa maailmassa ei ole millään suurvallalla oikein johtajuutta ja taloudessa otetaan turpiin oikein kunnolla ympäri maailmaa. Ja kriisejä on kautta historian käytetty hyväksi valtapolitiikassa.
Näissä poikkeusolojen lohduttomissa tarinoissa soisi otettavan huomioon suhteellisuus. Historiaa taakse päin katsomalla voi havaita vakavia iskuja tulee säännönmukaisesti muutaman kymmenen vuoden välein. Mikään sukupolvi ei juuri voi välttää kriisejä. Todella vakavia poikkeusoloja on harvemmin, mutta kuitenkin säännöllisesti. Minkälaisiin poikkeusoloihin suomalaiset 1939 joutuivat soputumaan? Elintarvikkeet pantiin kortille ja pommeja sateli niskaan. Ihminen sopeutui ja selviytyi, niin selvitään tästäkin. Mutta ihmisen käyttäytyminen ei näköjään muutu. Sota-aikana kukoisti rajoitusten unohtaminen ja kiertäminen mustan pörssin kaupalla. Keväällä Uudellemaalle yritettiin metsien kautta ohi valvonnan. Mitä täytyisi tänään tapahtua, että maskit muistettaisiin laittaa naamalle? Jos Hakametsän jäähalli jouduttaisiin muuttamaan ruumishuoneeksi ja Pirkkahalli lasaretiksi, oltaisiinko silloin kuuliaisia neuvoille?
Turvallista maailmankuvaa ei minulla ole kyllä pitkään aikaan ole ollutkaan, joten poikkeusolot eivät ole siihen tuoneet muutosta. Kun jotakin ei ole, ei siitä tarvitse luopuakaan. Ehkä maailma on tänään karvan verran arvaamattomampi kuin aikaisemmin. Korona olisi vaatinut yhteisiä globaaleja ratkaisuja. Nyt se nähtiin, ettei niihin kyetä nyt eikä muulloinkaan, olivatpa ne, kuinka vakavavia tahansa. Tällä hetkellä talouteen pumpataan satumaisia summia rahaa. Huolta herättää, laulun sanoin, ”Mihin tämä johtaneekaan”. Katteetonta rahaa painetaan tai tehdään digitaalisesti. Jossakin vaiheessa tulee stoppi, se on varma.
Vielä tuosta kulttuurista tai pikemminkin sen puutteesta. Tämä aika on kyllä edelleen vahvistanut käsitystäni siitä, että kirjallisuus on ainutlaatuinen kulttuurimuoto ja avaa meille lukemattomia portteja maailmaan omassa nojatuolissamme. Lukeminen on keino matkustaa, kokea ja nähdä. Kirjat kantavat yli rajoitusten ja siirtävät todellisuuttamme, vaikka ajassa taaksepäin. Mutta muutakin kulttuuria ikävöin. Teatteri ja konsertit elävät poikkeusoloissa kituen. Kuvatallenteet eivät täytä ”aidon” näytännön saappaita. Mikä lovi ihmisen kokemusmaailmaan! Olen sitä mieltä, että kulttuuritoiminta edistää hyvinvointia ja hidastaa sairauksien syntymistä. Tässä katsannossa olen huolissani ja puutteessa. Eikä tätä subjektiivista kokemusta voi kukaan väittää vääräksikään. Onneksi osaan itse omaksi ilokseni musisoida ja lievittää konsertinnälkääni. Hartaasti toivon, että luovat alat säilyisivät hengissä tämän kurimuksen yli ja valtio olkoon armollinen kirstun vartija.
Esa Kanerva
