9.5.2021
Kansa tykkää urheilumiehistä- ja naisista. Suomessa on pilvin pimein ollut ja on menestyneitä urheilijoita valtuustoissa ja kansanedustajina. Esimerkkeinä löytyy Mietaata ja Asellin Markoa. Presidentin hommaan ei ole ainakaan haitaksi osallistuminen urheilupolitiikkaan. Mainittakoon Kekkosen vahva aktiiviurheilu-ura ja sen jälkeen urheiluvaikuttajana toimiminen. Mallimaana urheilun, politiikan ja bisneksen yhdistämisestä käy Yhdysvallat. Siellä on pitkät perinteet urheilun ja politiikan kiinteästä liitosta. Suomessakin ollaan menossa yhä tiiviimmin rahan teon, vallan ja politiikan keskenään sekoittamiseen. Kansalainen saattaa nähdä poliitikon puhtaasti urheilumiehenä eikä muista sitä tosiasiaa, että hän on myös yhteiskunnallinen vaikuttaja. Urheiluseurat asemoivat itseään mielellään jonkun tunnetun vaikuttajan syliin ja valitsevat heitä puheenjohtajikseen. Operaatiolla on tarkoitus vaikuttaa poliitikon avulla yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Avustukset ja tuet kulkevat poliittisen koneiston läpi. Jokaisen eteenpäin urallaan haluavan nuoren poliitikon kannattaa verkostoitua urheilumaailmaan. Kannattaa käydä näyttäytymässä ennen vaaleja, vaikka jääkiekkomatseissa ja ainakin yrittää näytellä fanaattista kiekkomiestä, ellei sitten ole aidosti sitä.
Urheilua on käytetty hyväksi kansainvälisesti propagandatarkoituksessa kautta aikojen. Hitler vihasi urheilua ja piti sitä vapaamuurareitten hömpötyksenä. Hän ymmärsi kuitenkin olympialaisten mahdollisuudet markkinoida omaa rotupolitiikkaansa ja arjalaisen rodun ylivertaisuutta. Vähän propagandahaave meni pieleen Jesse Owensin takia. Vuoden 1936 olympialaiset oli natseista huolimatta onnistuttu saamaan Saksaan. Hitlerillä itsellään ei ollut osaa eikä arpaa maan isännäksi valintaan. Toisena esimerkkinä käyttäisin Sotsin talviolympialaisia Putinin politiikan markkinoijana. Koko kisat olivat Venäjän hallinnon tekemät Potemkinin kulissit. Eri kisat ovat aiheuttaneet lukuisia boikotteja ja poliittisia manöövereitä. Viimeisin lienee jääkiekon MM-kisojen peruuntuminen Valko-Venäjän Minskissä poliittisista syistä, presidentti Lukasenkon raakojen otteiden ja vaalien väärentämisen johdosta. Myös itse urheilijat ovat osoittaneet mieltään aatteensa puolesta olympialaisissa, niin sukupuolisen vapaan suuntautumisen kuin mustan väestönosan puolesta.
Onko urheilu nykyajan uskonto? Olen seurannut lähipiirin urheiluhulluja. Kyllä he ovat fanaattisia persoonia. En tiedä, mitä tarvetta tai tyhjyyttä he täyttävät omassa sielussaan lähinnä penkkiurheilulla ja urheilun seuraamisella, ei itse urheilemalla. Kantaa otetaan jonkun joukkueen puolesta tai nostamalla joku urheilija jumalan asemaan. Tästä asemasta urheilusankarin on kohtalaisen helppo siirtyä politiikan tekoon. Häntä seuraa sinne innostunut joukko uskollisia ihailijoita ja äänestäjiä. Tiedoilla, taidoilla tai poliittisella osaamisella ei ole niin väliä. Urheilusaavutukset riittävät pätevyydeksi tehdä esimerkiksi eduskunnassa isoja ja merkittäviä yhteiskunnallisia päätöksiä. Olympiamitali on pääsylippu tai avain melkein mihin vain. Urheiluun liittyy nykyisin vahva kaupallisuus. Itse asiassa jo hyvin pitkään raha on ollut mukana urheilukuvioissa. Itse Paavo Nurmi loi itsestään myyvän brändin ja hänestä tuli miljoonamies. Urho Kekkonen toimi hänen oikeusavustajanaan Nurmen ollessa syytettynä ammattiurheilusta ja rahakorvauksista. Jenkeissä eri urheilulajit ja seurat ovat satojen miljoonien dollareitten bisnestä. Joukkueita ostetaan ja myydään. Poliitikot ovat urheilupomojen ystäviä, koska amerikkalainen jalkapallo, baseball ja koripallo ovat vahva osa amerikkalaista kulttuuria ja osallistumalla näyttävästi heidän seurassaan kilpailuihin, myönteinen julkisuus on taattu. Suomi seuraa perässä. Urheilu-uutisia raportoidaan jokaisessa uutislähetyksessä maailman uutisten rinnalla. Kilpaurheilulle luodaan imagoa ihmisen elämän olennaisuutena ja josta tulee sekunnilleen tietää, kuka tai mikä joukkue voitti minkäkin. Ja heti perään kaupallisia tiedotteita ja kertomuksia jääkiekkoilija Pekka Rinteen miljoonatienesteistä. Nämä palkat toimivat nuorille jääkiekkoilijoiden aluille ja heidän vanhemmilleen samanlaisina unelmina kuin viikon lottorivin täyttäminen.
Urheilu on politiikan teon väline eikä niitä voi erottaa toisistaan. Olen seurannut Helsingin väistyvän pormestarin Jan Vapaavuoren uraa ja poliittista menestystä. Sujuvasanainen mies ja kovaotteinen, jopa lähimmille työtovereilleen. Tyypillinen ei-mies ja vastarannan kiiski. Hallitus ei ole mitään ja sote-uudistus on sieltä ”jostakin”. Tästähän kansa tykkää. Mutta niin on vain hänkin löytänyt urheilukiinnostuksen itsestään. Rajun vaalikamppailun tuloksena Vapaavuori valittiin Suomen olympiakomitean puheenjohtajaksi viime vuonna. Hän seuraa tässä Urho Kekkosen jalanjälkiä. Kekkonenhan vaikutti 1930-luvulla samassa hommassa. Olisiko Jannella jotakin takaa-ajatusta hakeutuessaan tähän urheilupestiin? Kukapa tietää? Miten käy Kummolan Kalen pormestarihaaveille? Hän on urheiluansioittensa vuoksi varteenotettava ehdokas tähän paikalliseen virkaan. Ääniä tulee sekä oikealta että vasemmalta. Yhteinen nimittäjä on jääkiekko, ehdokkaan puolueesta niin väliä, riittää kun on hyvä jätkä ja ymmärtää lätkän päälle.
Urheilija on luotettava äänestettävä. Hän on todennäköisesti elämässään kurinalinen suorittaja ja tottunut kieltäytymään houkutuksista. Hän tottelee aikatauluja, syö ja menee nukkumaan samalla kellonlyömällä. Hän on fysiikaltaan täydellinen ja ulkoiselta olemukseltaan ihailtava. Kun hän on saattanut vielä suorittaa opintoja ja omaa sulavan käytöksen, hän on nykyihmisen valmis roolimalli. Miksi urheilija on valmis rääkkäämään ruumistaan ja kieltämään itseltään ns. makean elämän, on hyvä kysymys. Oletan, että osalla urheilijoita on motiivi vain julkisuus, raha ja kuuluisuus, osalla saattaa olla pitkäjänteisempiäkin suunnitelmia. Urheilijan persoonaan liittyy keskeisesti kilpailuvietti ja voittaminen. Urheilu-uran jälkeen saattaa olla houkutus ja luontainen valinta hakeutua politiikan kilpakentille. Urheilu on tuonut tunnettuutta. Politiikassa saa taklata ja kampittaa kanssakilpailijaa ihan vapaasti, jäähyjä ei yleensä jaeta. Esimerkiksi maratoonari ja karateka Jan Vapaavuorta on syytetty kovista kyynärpäistä, häntä ei ole hyllytetty politiikassa niitten takia. Yksityiselämässä kylläkin on tullut ehdollista turpiin pistämisestä. Mutta politiikassa kyynärpäätaklaukset ovat sallittuja.
Johtopäätös yllä olevasta on se, että urheilu, bisnes, politiikka ovat samaa puuta ja puu kasvaa ajan kuluessa. Oletettavaa on, että purjehtija Multaloita löytyy yhä enemmän poliittisen päätöksenteon ytimistä.
Esa Kanerva
