20.2.2022
Presidentti Niinistö vertasi Euroopan nykytilannetta Suomen
talvisotaa edeltäneeseen aikaan. Tuolloin silloinen Neuvostoliitto painosti ja
uhkaili Suomea. Lisäksi se vaati maa-alueita ja tukikohtia maastamme. Eurooppa
ja Ukraina ovat nyt vastaavan kaltaisten vaatimusten kohteena. Kirjoitan tässä hyvin
tärkeästä ja syvästi vaikuttavasta asiasta. Nimittäin lasten ottamisesta
huomioon sodan vaaran ollessa käsin kosketeltavissa uutisissa ja keskustelunaiheena.
Nuoret tarvitsevat turvaa ja vastauksia kysymyksiinsä.
Muistan kuusikymmentäluvulta kaksi kriisiä ahdistavina
kokemuksina ja muistoina. Ensimmäinen oli noottikriisi vuonna 1961.
Neuvostoliitto koki sodan uhkaa silloinkin ja vaati Suomen kanssa pidettäviä
neuvotteluja yhteisestä puolustuksesta uhkaajaa, Saksaa vastaan. Aamulehti
kirjoitti paksuin mustin kirjaimin noottikriisistä etusivullaan lokakuun lopulla.
Istuin kansakoulun ekaluokkalaisena pulpetissani iäkkään naisopettajamme
istahtaessa kateederin taakse ja purskahtaessa itkuun. Itkun seasta hän sai
sanotuksi lapsille, että syttyy sota. Aamulla oli puhuttu vanhempien kesken
samasta asiasta. Tieto oli lapselle musertava. Minulla oli käsitys, mitä sota on.
Olin kuullut ja lukenut siitä juttuja. Ahdistavia kysymyksiä risteili päässäni,
kuolenko nyt, miten käy veljieni, entä äidin ja isän?
Tässä koulutilanteessa menivät sekaisin aikuisen ja lapsen
roolit. Opettaja oli tullut varmaan henkisesti yllätetyksi noottikriisitiedosta,
miksi hän kuitenkin kaikesta huolimatta ammattilaisena kaatoi tuskansa lasten
päälle? En ymmärrä vieläkään. Opettaja oli varmasti sodan kokenutta sukupolvea
ja aikaisemmat sotatraumat saattoivat saada vallan, mutta mihin hän kadotti aikuisen
ja opettajan vastuun? Koululapset jäivät omilleen niin koulussa kuin kotona.
Ikuiset ahdistavat muistijäljet jäivät pääkoppaani tuosta syksystä.
Perheeni aikuisilla oli päivät ja kädet täynnä toimeentulon
kanssa. Yksi kävi töissä ja kotona mesusi kolme kasvaa poikaa. Tuohon aikaan
lapsi käsitettiin, ainakin meillä, enemmän perushoidon kohteena kuin
itsenäisenä ajattelevana ihmisenä. Ei vanhemmilla ollut aikaa eikä ymmärrystä keskustella
maailmanpolitiikasta lastensa kanssa. Siitäkin huolimatta uudet viestimet,
radio ja jopa televisio toivot hyvin konkreettista tietoa lasten ulottuville. Lisäksi
lapset aistivat vanhempien ahdistuksen ja opettajan sodanpelon. Kyllä
seitsemänvuotiaalta vaadittiin melkoista henkistä sietokykyä pysyäkseen ehjänä
ja toimintakykyisenä. Osa lapsista taantui pissimään vuoteensa, osa oireili
muulla tavoin. Nämä asiat jäivät käsittelemättä ja pysyvät ikuisina arpina
sielussa.
Toinen traumaattinen kokemus tapahtui heti seuraavana
vuonna. Se oli Kuuban kriisi 1962, niin ikään lokakuussa. Isäni oli aivan
paniikissa, hermonsa sodassa menettänyt mies. Hän kuunteli jokaisen
uutislähetyksen ja kommentoi sitä äänekkäästi. ”Atomisota siitä tulee, kaikki
kuollaan, tulee ihan varmasti”, hän hoki päivästä toiseen. En kestänyt enää
uutisia ja pyrin hankkiutumaan muualle lähetysten aikaan. Aina se ei ollut
mahdollista. Tällöin tungin sormet korviini, etten olisi kuullut selostuksia
Kennedyn uhkauksista ja Hruštševin vastauksista. Pelkäsin henkeni edestä,
todella pelkäsin itseni, äidin, isän ja veljieni puolesta. Varsinkin isäni ei
ymmärtänyt lasten sielunelämästä tuon taivaallista. Hänelle lapset olivat ”vain”
lapsia. Ihan niin kuin luulisin tuolloin aika yleisesti ymmärretyn. Pelko ja
ahdistus ovat lapselle huonoja kavereita, ne eivät voi olla vaikuttamatta
lapsen kehitykseen ja persoonallisuuteen.
Vetoan nyt meihin aikuisiin. Ei jätetä lapsia yksin
murheineen. Tänään on vastuu vielä rankempi. Meillä on kaiken maailman
tietolähteet ja autenttiset videot. Kyllä lapsi pelkää sotaa tänäänkin. Vanhemman
velvollisuus on kuunnella lasta ja antaa turvallisuutta. Sodasta on pystyttävä keskustelemaan,
sillä tasolla, että lapsen maailmankuva ei järky ja hän kokee ympäristönsä turvalliseksi
kaikesta huolimatta.
Esa Kanerva
