3.10.2022
Ulkoministeri Haavisto sanoi mediassa, että Venäjän ydinaseiden käytön uhka on nyt vakavampi ja todellinen. Hänellä on tietenkin hallussaan paljon sellaista tiedustelutietoa ja analyysia, mitä kansalle ei jaeta eikä tuoda julkisuuteen. Jos ulkoministeri sanoo, että tilanne on vakava, se on todella vakava. Muuten emme olisi nähneet tällaista ulostuloa. Kansaa valmistellaan myös kaikkein pahimpaan vaihtoehtoon. Henkilökohtaisesti tilanne on minulle vaikea. Saan takaumia lapsuuteni peloista kuusikymmentäluvulta. Kuuban kriisin aikaan vanhempien pelot tarttuivat lapsen sieluun lähtemättömästi. Eikä vanhemmillani ollut ymmärrystä suodattaa ydinsodan uhasta kertovaa uutisointia lapselle soveltuvaksi, päinvastoin, maailmanlopun tuloa kommentoitiin äänekkäästi ja pian tapahtuvana todellisuutena.
Pelko ja huoli oli silloin hyvin konkreettista ja pakokauhuista. Mitä kuolema on, kuinka käy vanhemmilleni ja veljilleni? Välttelin kriisistä tulevaa jatkuvaa uutisointia välttelemällä radiouutisia ja milloin se ei ollut mahdollista, pistin sormet korviin. Tosiasian kieltäminen oli välttämätöntä mielen suojelemiseksi. Venäjän ydinaseuhasta syntyvä ahdistunut olo ei ole varsinaista pelkoa, se on epämiellyttävää oloa ja huolta omista läheisistä ja nuoresta sukupolvesta. Tämän ikäisenä ei tarvitse käyttää kieltodefenssiä eikä työntää ikävää asiaa syrjään. Uhkia voi käsitellä mielessään muistaen liian asian märehtimisen vaarat. Olen visusti varonut nuorison läsnä ollessa maalailemasta minkäänlaisia uhkakuvia, päinvastoin olen johdatellut keskustelua iloisempiin aiheisiin. Luotan siihen, että nykynuoret saavat Ukrainastakin niin paljon tietoa kuin haluavat vastaanottaa. Minun ei tarvitse enää aiheesta paasata, kertoa tosi kysyttäessä mielipiteeni, jonka voi paketoida kauniisti folioon.
Minusta tuntuu, että tästä eurooppalaisella sodalla on pitemmät laahukset kuin koronakriisillä. Tautiin toki kuoltiin ja se aiheutti monenmoista hankaluutta. Mutta toivoa se ei useimmilta vienyt, tiedettiin, että virus on voitettavissa. Ydinaseuhka on jotenkin lopullista ja pelkoa kuolemasta. Moni ei halua keskustella asiasta ja se on arkikeskustelussa jotenkin vältelty aihe. Liian julmaa nostaa pöydälle. Poissa keskustelusta on poissa mielestä. Jossakin takaraivossa se kuitenkin on läsnä ja viimeistään unta odotellessa. Sota järkyttää aina mielenterveyttä, vaikka olisi kuinka kaukana polttopisteestä.
Jotkut käsittelevät sotapelkoaan hyvin konkreettisesti. Kerätään patterilamppuja, retkikeittimiä, vettä ja kuivaa muonaa. He kokevat saavansa kotivaran hankkimisesta voimaa ja turvaa. Paitsi että se on yhteiskunnankin kannalta kannatettavaa, samalla saatetaan hoitaa psyykeä. Kyllä suomalaiset ovat kriisitietoisia päätellen runsaista klapihankinnoista ja ilmalämpöpumppuvajeesta kaupoista.
Yritän omasta puolestani luottaa sosiaalisten suhteitten voimaan. Tuetaan toisiamme pitämällä yhteyttä ja käymällä kylässä. Pidetään yhteiskunnan arkirutiinit pyörimässä ja otetaan vieraatkin lähimmäiset huomioon. Naapurille voi sanoa päivää ja jutella muutaman sanan. Eikä haittaa soittaa vähän kaukaisimmillekin sukulaisille ja entisille yhteistyökumppaneille. Mitä tiiviimpi ja yksimielisempi suomalainen yhteiskunta on, sitä vahvempi se on kestämään koettelemuksia!
Esa Kanerva
Milloin välähtää?
