Haitarin soittoa

 

                                                                                                  21.4.2023

Ajattelin kertoa soittoharrastuksestani. Eläkeläisenä on aikaa harrastaakin. Mielikuva harmaasta harmonikkaa soittavasta eläkeläisestä on idyllinen ja stereotyyppinen. En mielestäni halua toteuttaa mitään mielikuvaa. Olen pikkupojasta lähtien soitellut elämässäni enemmän tai vähemmän haitaria. Aloitin tehoharjoittelun vuonna 2017. Kiitos tässä Tampereen konservatorion harmonikan soiton opettaja Kaisa Kujanpäälle. Hän on musiikin maisteri ja Kultaisen harmonikkakilpailun voittaja vuodelta 2006. Hän opasti vanhojen taitojen haltuun ottoon.

Ammattimuusikkojakaan ei ymmärretä työntekijöinä. ”Teettekö jotakin työtä vai soitatteko vain?” on aika yleinen kysymys. Muusikon ammatin edellytys on sitoutuminen ja motivaatio harjoitella, harjoitella. Halu oppia ja valmius tylsäänkin arkiduuniin on edellytys päästä eteenpäin. Kerron ammattimuusikoista siksi, ettei harrastelijallakaan ole oikotietä onneen. Pitää jaksaa päivittäin tehdä toistoja ja sormikuviota tunnista toiseen. Onneksi leipä ei ole kiinni näistä taidoista. Missä tahansa harrastuksessa tulee alkuinnostuksen jälkeen tunne, etten minä ”haluakaan” soittaa ja sitten tukku selittelyä.

Käyn nykyisin soittotunneilla yksityisesti, kerran parissa viikossa. Opastus riittää tässä aikataulussa, koska oppiminen on hitaampaa kuin nuorena. Kiitän opettajaani Tapani Luojusta kärsivällisyydestä. Käymme läpi noin puolentoista tunnin ohjelmistoani ja väliin verkkaisesti uusia kappaleita. Ajattelen, että minulle on tärkeintä aivojeni kunnossa pysyminen ja antaa niille töitä. Toki on mukavaa oppia uutta ja havaita sen mahdolliseksi.

Mitä repertuaariini sitten kuuluu? Lähtökohta on tietysti se, että sitä soitetaan, mitä toivotaan. En hyljeksi vanhoja viime vuosisadan alun kappaleita. Minulta sujuu niin Mantšurian kukkuloilla valssi kuin  Säkkijärven polkka. On upeaa havaita palvelutaloissa soittaessa, kuinka muorin jalka alkaa lyödä tahtia. Ne kappaleet ovat osa heidän nuoruuttaan ja elämäänsä.  Samalla tavalla joka maassa on omat suosikit, joita halutaan kuunnella. Ranskalainen kuuntelee mielellään musette-valsseja ja italialainen on tykästynyt vaikkapa ”O sole mio-kappaleeseen”. Ruotsissa pidetään merimiesvalsseista. Ne laulut ovat osa heidän kansallista identiteettiään.

Soitan mielelläni myös vaikeampia harmonikkaklassikkoja. Ohjelmistooni kuuluu Brahmsin Unkarilainen tanssi numero 5, Montin Chardas, Malandon tangoja, Pihlajamaan sävellyksiä ja muita. Ne ovat teknisesti aika vaativia. En halua olla robottisoittaja, vaan haluan panna itsestäni likoon jotakin omaa tulkintaa. Se on tämän itseilmaisun suola.

Teen soittokeikkoja palvelutaloihin ja mihin ikinä pyydetään. Yleensä ne ovat syntymäpäiviä tai eläkkeelle jääntitilaisuuksia. Kyllä nämä keikat motivoivat harjoittelua!

Esa Kanerva