"Ei koskaan enää yksin", Erkki Liikanen Tampereella

                                                                                                                                       25.1.2024

Tämä on referaatti ent. Suomenpankin pääjohtajan, EU-komissaarin ja valtionvarainministerin Erkki Liikasen alustuksesta Tampereen Työväenmuseon auditoriossa 24.1.2024.

”Stalinin varjosta Euroopan Unionin ja Naton täysjäseneksi”

Erkki Liikanen oli luvannut maalata isolla pensselillä Euroopan ja Suomen historiaa Stalinin Neuvostoliiton ajasta Suomen sotien jälkeisiin vaaran vuosiin, sotakorvauksien maksamiseen, teollistumiseen ja hyvinvointiyhtesikunnan muotoutumiseen sekä vihdoin 1995 EU-jäsenyyteen ja vuonna 2023 Naton täysjäsenyyteen.

Ensimmäiseksi tietokilpailukysymys. Kuinka monta sotaa Suomi on käynyt historian saatossa Venäjän tai sen perillisten kanssa? Vastaus on 43 kertaa. Uskomaton luku. Maailmalla arvostetaan tätä suoritusta ja selviytymistä. Suomen Venäjää koskevilla mielipiteillä on merkitystä näitten kokemusten perusteella

Henry Kissingerin mukaan Stalin oli hirviö, mutta kansainvälisissä suhteissa hän oli mitä suurin realisti. Kärsimätön, terävä-älyinen ja leppymätön. Yhdysvaltalainen historioitsija ja kirjailija Steven Kotkin haastaa Kissingerin, näiden ominaisuuksien lisäksi Stalin oli hänen mielestään suuri uhkapeluri.

Stalinin neljä suurinta uhkapeliä liittyivät maatalouden kollektivisointiin ja kulakkien (varakkaat talonpojat) tappamiseen. Peli jatkui puolueen ja armeijan puhdistamisella ennen II maailmansotaa. Teko oli järjetön etenkin upseerien osalta. Riskialtis oli myös sopimus Hitlerin kanssa Euroopan jaosta. Samoin Suomen talvisota oli suomalaisten puolustuksen aliarviointia.

Paasikivi pohti vuonna 1944 Kultarannassa. ”Meillä on luotettu oikeuden ja oikeudenmukaisuuden voimaan. Historia ei näytä antavan sille perustetta. Historiaa lukiessaan tulee pessimistiksi.” Hän jatkaa: ”Valtion toimivat valtion edun mukaan. Se on hirveää, verenpunaista.” Ja Paasikivi jatkoi: ”Toistaiseksi ei ole löydetty mitään järjestelmää, joka rajoittaisi valtion etua ja suojelisi muita valtioita sitä vastaan. Sen rajoitus, sen suhde moraaliin, on kysymys, minkä ratkaisemisesta erityisesti riippuu ensi kädessä pienten valtioiden tulevaisuus, mutta loppujen lopuksi myös suurten ja koko ihmiskunnan menestys.”

Liikanen esitteli Paasikiven henkilöhistoriaa ja saavutuksia. Hän oli pääministeri 1944-1946 ja presidentti kymmenen vuotta vuodesta 1946 vuoteen -56 Kekkosen valintaan asti. Hän käynnisti prosessin, joka johti Suomen Kansainvälisen valuuttarahaston jäseneksi 1948. Liittymiseen liittyi diplomaattista taituruutta ja onnea. Paasikivi totesi, että halusimme kääntyä länteen, ei itään, koska halusimme säilyttää itsenäisyytemme ja vapautemme. Pitää muistaa, että Ruotsi ”uskalsi” hakea jäsenyyttä vuosia myöhemmin kysyttyään ensin Neuvostoliiton mielipidettä. Sen jäsenyys toteutui vasta 1951. Ilman valuuttarahaston lainoja Suomi ei olisi kyennyt jälleen rakentamaan maata. Raha eli lainat olivat aivan keskeinen asia maan sodasta selviytymisessä. Ruotsi palkittiin jäsenyyden hakemisesta pääjohtajanimityksellä. Ivar Rooth valittiin IMF:n pääjohtajaksi samana vuonna. Suomen koko sodan jälkeistä ulkopolitiikkaa säädellyt YYA-sopimus solmittiin 1948. Neuvostoliitto halusi sitoa Suomen Pariisin rauhansopimusta täydentäviin lisävelvoituksiin länsiliukuman estämiseksi myös pitkällä tähtäyksellä. Paasikiven ansiosta Suomen sopimus erosi mm. Puolan, Unkarin, Bulgarian ja Romanian vastaavista sisällöllisesti. Suomi puolustaa maata hyökkäyksessä vain omalla alueellaan ja omin voimin.

Suomi kieltäytyi ns. Marshall-avusta. Se oli Yhdysvaltain rahoittama Euroopan jälleen rakentamisohjelma. Neuvostoliitto suhtautui kielteisesti ohjelmaan ja kielsi mm. Puolaa ja Tšekkoslovakiaa ottamasta sitä vastaan. Perinteinen selitys Suomen kieltäytymiselle on ollut, että syyt olivat ulkopoliittisia. Nyttemmin on selvinnyt, että myöskään Yhdysvallat ei ollut lopulta halukas tuen myöntämiseen. Saimme vain kauniita sanoja ja tuen osoituksia. Norja sai 255 miljoonaa dollaria ja Tanska puolestaan 273 miljoonaa dollaria. Vastaavasti Suomi maksoi sotakorvauksia 300 miljoonaa.

Seuraavaksi Liikanen nosti esiin K.A. Fagerholmin roolin sodan jälkeisen Suomen pääministerinä. Hänen ensimmäinen hallitus toimi 1948-1950. Fagerholmin hallituksen ohjelma puhui Suomesta Pohjolan vapaan valtiona. Hallituksen tärkein tehtävä oli kansanvaltaisen valtiojärjestyksen lujittaminen. ”Valituille elimille on annettava työrauha ja oikeuslaitoksen riippumattomuus on säilytettävä”, hän jyrisi. Hallitus täytti Paasikiven odotukset ja sai kiitokset 1948:” Ilman teidän ja teidän puolueenne…..- ei maamme asioita voitaisi johtaa perustuslakien, demokraattisen järjestyksen ja vapauden mukaisesti..”

Seuraavaksi Liikanen käsitteli Euroopan hiili- ja teräsyhteisön syntyvaiheita. Kaksi keskeistä henkilöä sen syntymisessä olivat ranskainen talouspoliitikko Jean Monnet ja Ranskan ulkoministeri Robert Schuman. Nämä kaksi visionääriä alkoivat työstää Monnet´n aloitteesta ajatusta Euroopan yhteisöstä. Ranskan hallitus antoi 9.5.1950 Schumanin julistuksen. Siinä ehdotettiin Saksan ja Ranskan kaiken hiili- ja terästuotannon asettamista yhteisen korkean viranomaisen valvontaan. Tausta-ajatuksena oli, että jos kaksi Euroopan vaikutusvaltaisinta valtiota hoitaisivat yhdessä kyseisten tuotteiden tuotannon, sotia ei enää syttyisi. Robert Schumanin mukaan Eurooppa rakennetaan konkreettisilla toimilla, jotka luovat de facto solidaarisuuden.

Kekkonen suhtautui alun perin penseästi läntisiin talousyhteisöihin. Eikä Kekkosella ollut verkostojakaan ajaa Suomea lähemmäksi niitä. Suomen tulevaisuudelle oli kuitenkin välttämättömyys käydä kauppaa niitten kanssa. Kekkonen empi Neuvostoliiton pelosta. Britannian johdolla perustettiin ”vastavoimaksi” Ey:lle 1960 Efta. Siihen kuuluivat Britannia, Norja, Itävalta, Portugali, Ruotsi, Sveitsi ja Tanska vuonna. Suomi pääsi liitännäisjäseneksi Neuvostoliiton luvalla, mikäli Neuvostoliitto saisi samat oikeudet kauppayhteenliittymässä kuin Suomi. Asiasta sovittiin Kekkosen 60-vuotispäivillä railakkaissa tunnelmissa.

Suomen mahdolliselle EU-jäsenyyden keskustelun aloittajia olivat 1990 Paavo Lipponen ja Ilkka Suominen. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1991 liittymisasia sai tulta alleen ja Suomi pääsi kuin pääsikin jännittävien vaiheiden jälkeen unionin ensimmäiseen laajentumisaaltoon. Suomi haki jäsenyyttä 1992, jonka jälkeen alkoivat yhdentymisneuvottelut. Jäsenyys toteutui vuoden 1995 alusta. Presidentti Koivisto totesi, että on parempi saada paikka pöydässä, jossa asioista päätetään ja jäsenyyttä tulee hakea ilman ehtoja. Vaikuttaminen tapahtuu Suomen ollessa jäsenenä.

Liikanen kertoi nuorena lähettiläänä usein kysyneensä, mikä on EU:n ydinajatus? Vastaus oli, että voiman käyttö korvataan lain käytöllä. Euroopassa pitää olla yhteiset instituutiot, Euroopan tuomioistuin on tärkeä. Päätöksenteon tulee olla tehokasta, muttei hegemonista, tarvitaan määräenemmistöpäätöksiä eikä yhdellä saisi olla veto-oikeutta. Nämä päätöksenperiaatteet eivät siis ole täysin toteutuneet. Liikanen manasi sitä, että olisi pitänyt ajaa läpi nämä periaatteet laajentumisvaiheessa, joka päätöksenteko mekanismi muuttuu tai laajeneminen pysähtyy.

Kööpenhaminassa sovittiin EU-jäsenyyden peruskriteereistä ja arvoista vuonna 2003. Jäsenyyttä hakevalla maalla pitää olla instituutiot, jotka turvaavat ko. valtiossa vakaan demokratian, oikeusvaltion, ihmisoikeudet ja kansallisten vähemmistöjen oikeudet. EU oli käynyt samalta pohjalta keskustelun Espanjan ja Portugalin kohdella, maat siirtyivät diktatuurista demokratiaan. Demokraattinen kehitys haluttiin vakiinnuttaa.

Suuri EU:n laajentuminen tapahtui vuonna 2004. Keski- ja Itä-Euroopan entiset sosialistimaat maat hakivat ankkuria Euroopan Unionista. Kööpenhaminan kriteerit tulivat vuonna 2004 liittyneiden maiden jäsenyyssopimuksiin. Tänään Unkari haastaa tuolloin sovitun oikeusvaltioperiaatteen. Puola ei enää ole vaarassa ajautua oikeusvaltioperiaatteen rikkojaksi ja hankauksiin EU:n kanssa.

Maaliskuussa vuonna 1997 Bill Clinton ja Boris Jeltsin tapasivat Helsingissä. Jeltsin edellytti, ettei yksikään entinen neuvostovaltio liity Natoon. Usa ei suostunut. Presidentti Martti Ahtisaari totesi, että USA teki oikein pitäessään Naton oven Suomelle auki. Lisäksi hän oli sitä mieltä, että niin kauan, kun kukaan ei sano, ettei Suomi voi liittyä Natoon, Suomi voi säilyttää itsenäisen asemansa ja työskennellä rauhankumppanuussopimuksen puitteissa sekä USA:n että Venäjän kanssa. Naton huippukokouksessa Madridissa 1997 sovittiin, että Nato laajenee kahdessa aallossa,1999 Puola,Tšekki ja Unkari pääsivät sisälle, vuonna 2004 Viro, Latvia, Liettua, Slovakia, Slovenia, Bulgaria ja Romania.

Alustuksessaan Liikanen käsitteli myös Suomen Nato-jäsenyydenprosessin syntyä. Hänen mielestään syitä maan nopeaan liittymispäätökseen oli oikeastaan kolme, kolme P:tä, Putin loi uhan, people, uhka yhdisti kansalaismielipiteen ja politics, päätöksenteko toimi laaja-alaisesti ja yhteisymmärrystä hakien. Toisin sanoen Suomi haki taas paikkaa pöydästä, jossa päätökset tehdään.

Sodan jälkeen Ukrainaa ei tule jälleen rakentaa sellaiseksi kuin se oli ennen sotaa, vaan maa pitää modernisoida. Tarvitaan syvät reformit, joilla irrottaudutaan neuvostoajan perinteestä. On rakennettava täysimääräinen demokratia, jolla on vahvat instituutiot. Uudistukset tulee valmistella sodan aikana ja saada voimaan heti sodan jälkeen. Oikeusjärjestelmä on uudistettava ja estettävä oligarkkien rikastuminen. Tähän liittyy korruption vastainen viranomaisen perustaminen ja vahva kilpailupolitiikka. Ukrainalle ei tule luoda oikotietä jäseneksi, vaan jäsenyyskriteerit tulee täyttää.

Mikä on Euroopan Unionin arvo ja arvot tällä hetkellä? Ukrainan sodan jälkeisen maailman ei pidä antaa jakautua väärin. Venäjän hyökkäyssota tuomittiin maitten äänten enemmistöllä, mutta maailman väestön enemmistöä edustavat maat pidättäytyvät. Maailmassa on tärkeitä alueita, joissa globaali yhteistyö on elinehto. Niitä ovat ilmastokysymykset ja lajien monimuotoisuus. EU:n sisällä ei tule sallia kompromisseja, jos kysymys on oikeuslaitoksesta tai keskustellaan arvoista. Esimerkkinä tässä on Unkari. Ukrainan jäsenyyshakemuksen käsittely voisi taas olla momentum, jolloin voitaisiin tehostaa EU:n päätöksentekoa ja vaatia uudistuksia päätöksentekomekanismiin?

Alustuksen perusteella voisi ehkä vetää johtopäätöksen, että historia opettaa ymmärtämään sen, että tulevaisuus yllättää useimmiten meidät. Historia ei toteudu tai toista itseään juuri sillä tavalla kuin se aiemmin tapahtui. Mutta historialla ja nykyhetkellä on yhtymäkohtia ja analogioita, kristallipallo se ei kuitenkaan ole. Stalin oli Neuvostoliiton diktaattori viime vuosisadalla, Putin tänään. Käyttäytymisestä voi löytää yhtäläisyyksiä ja syitä Venäjän imperialismiin. Suomen kansa on oppinut historiasta läksynsä, että Venäjän kanssa pitää olla aina hereillä ja ettemme saa jäädä maailmassa maan kanssa yksin.                                                                                                             

Esa Kanerva

 

 

  

 

Ideologista köyhän kyykytystä

                                                                                                               17.1.2024

Viime eduskuntavaalit olivat teemaltaan talousvaalit. Persut ja Kokoomus hyökkäsivät yksissä tuumin Marinin hallituksen kimppuun ja syyttivät sitä tuhlariksi. Tosi asiassa edellinen hallitus teki niin korona- kuin Ukrainan sodan kriiseissä suuret talouspäätökset ja menolisäykset yhteisymmärryksessä opposition kanssa. Velkapelottelu, valetotuudet ja valtion konkurssiuhkailu, toisaalta suuret vaalilupaukset, tehosivat ja siivittivät oikeiston vaalivoittoon. Demarit menestyivät vaaleissa hyvin, mutta joutuivat silti oppositioon. Voidaan aiheellisesti kysyä, oliko puolueen valittu vaalistrategia sittenkään oikea? Valittiin vain yksi vaihtoehto, joko Marin jatkaa pääministerinä tai sitten puolue jää oppositioon. Vaihtoehtoista suunnitelmaa ei ollut.

Nykyhallitus ja etenkin Kokoomus oivalsivat heti valtaan päästyään pelin paikan. Jo hallitusohjelmaneuvotteluissa Kokoomus teki selväksi, että suuret ja sen haluamat sosiaaliturvaleikkaus- ja työelämäpäätökset tehtäisiin nyt. Hallituksessa Orpo toistaa jargonissaan suurta valtion velkaa, joka uhkaa hyvinvointivaltiota. Tämä on oikeiston viestinnällistä ilmaveiviä ja hämäystä. Me emme ole Kreikan tiellä, kaukana siitä. Meillä ei ole mikään tulenpalavaa kiirettä tehdä hätäisiä toimia velan suhteen. Pitkän ajan suunnitelmia velan oton pienentämiseksi pitää toki tehdä. Maailma pyörii velalla eikä Suomen velka suhteessa bruttokansantuotteeseen ole mitenkään poikkeuksellinen, mutta korkean koron oloissa sen pienentäminen vaatii pitkäjänteistä strategiaa.

Suomen anteliaaksi väitetty sosiaaliturva ei ole syyllinen kasvaneeseen velanottoon. Sosiaalimenot maassamme ovat suhteessa bruttokansantuotteeseen EU:n keskitasoa. Korkean inflaation johdosta niiden reaalitaso on jopa laskenut. Nykyinen kasvanut velanotto johtuu pääasiassa muista syistä.

Ensinnäkin Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Suomen Venäjän viennin hiipuminen ja EU-viennin hidastuminen pudottaa Suomen talouskasvua jopa pari prosenttia. Sodan vuoksi energian, raaka-aineiden ja ruoan hinnan nouseminen vähentää kotimaista kulutusta ja se syö talouskasvua. Yleinen epävarmuus hillitsee haluja investoida.

Toiseksi Suomi on tukenut Ukrainaa vuodesta 2022 alkaen sotilaallisesti ja humanitaarisesti runsaalla parilla miljardilla. Tämä tuki on tietenkin aivan välttämätöntä Euroopan turvallisuuden vuoksi. Tähänkin tukeen on kuitenkin otettava velkarahaa. Puolustusvoimain Ukrainalle luovuttama aseapu korvataan sille täysimääräisesti. Koska aseita annetaan vanhemmasta päästä, uusien hankkiminen on aina kalliimpaa. Maksamme sodan kustannuksia myös välillisesti EU:n kautta. Suomi on vastaanottanut Ukrainan sotapakolaisia likemmäksi 40 000 henkeä. Tämäkin välttämätön humanitaarinen apu maksaa ja on seurausta Venäjän hyökkäyksestä.

Kolmanneksi Suomen puolustusbudjetti kasvoi 2023 edellisestä vuodesta 20 prosenttia eli miljardilla. Puolustushallinnon kokonaismenot vuonna ilman lisämäärärahoja ovat 6.1. miljardia euroa. Nykyisessä turvallisuusympäristössä Suomen varustautumiselle Venäjän uhkaan ei ole vaihtoehtoa.

Olemme taloudellisessa taantumassa. Hidastuva talous tuo lisää velkapaineita, koska työttömyysmenot ja verotulojen lasku heikentävät valtion budjetti- taloutta. Kotitaloudet säästävät, samalla Orpon hallitus vetää käsijarrusta, mikä on kaikkien talousoppien vastaista. Sen lisäksi toivoa sopii, etteivät työmarkkinat ajaudu kaaokseen. Ay-liike on kovat piipussa ja syystä. Taantuma ja yleislakko ovat huono yhdistelmä ja myrkkyä taloudelle.

Painotan, etteivät sosiaaliturva tai esimerkiksi työttömän asumistukimenot aiheuta, saati jarruta Suomen talouskehitystä – tai aiheuta velkaantumista. Edellä kerrottujen syiden lisäksi talouskehityksen hitauteen on rakenteellisiakin syitä, esimerkiksi paperiteollisuuden alamäki ja Suomen syrjäinen sijainti. Lisäksi verohelpotukset hyväosaisille heikentävät valtion taloutta sadoilla miljoonilla euroilla. Valtion tuloja lisääviä rakenteellisia muutoksia verotukseen ei ole haluttu tehdä, päinvastoin hallitus alensi esimerkiksi polttoaineveroa.

Hallitus on väärillä jäljillä, aivan hakoteillä, etsiessään velkaongelman syntipukkeja. On vaikeata ymmärtää sitä ideologista raakuutta, jolla hallitus on käynyt sosiaaliturvan kimppuun ja menoleikkausten kohdentamista vähempiosaisiin. Nyt tehdään sellaisia sosiaalipoliittisia vahinkoja, jotka näkyvät suomalaisessa yhteiskunnassa sukupolvia!

Esa Kanerva

 

  

Myös maan sisäinen turvallisuus on muistettava!

                                                                                                                                         11.1.2024

Jutta Urpilainen on nostanut kampanjassaan esille maanpuolustuksen rinnalle maan sisäisen turvallisuuden. Suomen puolustuskyvyn kannalta kansan yhtenäisyys on vahvuus, jota tarvitaan aseiden rinnalla.

Nyt tämä yhtenäisyys ja yhteinen käsitys Suomen suunnasta on vaarassa.

Petteri Orpon porvarihallitus tekee kaikkensa repiäkseen tämän maan kansan erilaisien jakolinjojen taakse. Ensinnäkin hallitusohjelma tekee erilaisten tulonsiirtojen avulla elävien ihmisten elinolot entistä kurjemmaksi. Hyvätuloiset hyötyvät veronalennuksista ja iloitsevat tästä tulonsiirrosta köyhiltä rikkaille.

Suomalaista duunaria lyödään kuin vierasta sikaa. Ammattiliitot käyvät taistelua sekä hallitusta että työnantajia vastaan. He ovat yhdistäneet voimansa. Kysymys on eloonjäämistaistelusta.

Kaupungistuminen jatkuu ja suuret kasvukeskukset porskuttavat, mm. Tampere. Teollisuus investoi etelään ja pohjoinen sekä itä saavat murusia. Energiainvestoinnit syntyvät länteen ja sen perässä teollisuus. Puolustusvoimat rajoittavat tuulivoiman rakentamista itään.

Itä-Suomen vino väestörakenne korostuu idässä. Kaikki kynnelle kykenevät ovat lähteneet töihin kasvukeskuksiin ja vanhukset ovat jääneet lämmittämään pirttejä. Itä-Suomen kunnat ovat pahoissa taloudellisissa vaikeuksissa. Verotulot laskevat ja vuosikatteet painuvat miinukselle. Sote-uudistuksestakaan ei näytä olevat avuksi näitten kuntien vastuistansa selviämiseen. Nuoret, koulutetut ja töihin menevät maksavat kuntaveronsa etelän kermankuorijakunnille.                                                                           

Suomalaisen yhteiskunnan resilienssi, joustavuus on uhkaavasti heikkenemässä. Suomi natisee liitoksissaan. Kaiken lisäksi maassamme on poliittisia voimia, joiden tarkoituksena on vain horjuttaa demokratiaa. Uhkakuvien ja salaliittoteorioiden maailmassa on helpompaa saada läpi omaa viestiä sekä saada poliittista valtaa.

Jokainen suomalainen miettiä omassa päässään, miten suomalaisen yhteiskunnan yhtenäisyyttä voitaisiin vahvistaa. Politiikallahan hoidetaan demokratiassa asiat. Kansalaiset valitsevat poliittisen suunnan puolueitten kautta. Kaupungistumista tuskin mikään hallitus pystyy pysäyttämään, mutta hallituksen ei kannattaisi ehdon tahdoin edistää kansan kahtiajakoa, päin vastoin olisi pyrittävä löytämään kaikki kyvyt ja seistä "yhdessä olemme enemmän" - ajatuksen takana.         

Urpilaisen sanoin, kaikki pitäisi pitää mukana.

Esa Kanerva

Neuvottelemaan mars!

                                                                                                                                         2.1.2024

Katselen kauhulla nykyhallituksen toimia työmarkkinakysymyksissä. Onko suomalaisen kapitalistinkaan etu ajaa Suomea yleislakkoon, maan ollessa kaiken lisäksi lamassa. Ymmärrän pääministeri Orpon innon takoa silloin kuin rauta on kuumaa. Samalaista työnantajia myötäilevää hallitusohjelmaa, kun ei vähään aikaan synny.

Suomi on ollut viitisentoista vuotta liki nollakasvun maa. Oikeisto syyttää talouden surkeasta tilanteesta Suomen työehtosopimusten yleissitovuutta ja jäykkiä työmarkkinoita. Unohdetaan ne tosiasialliset syyt, että korvaavaa Nokia-ilmiötä ei ole syntynyt, Suomen logistinen sijaisti on syrjäinen ja viennin selkärankana toiminut metsäteollisuus rämpii vaikeuksissa. Suomalaisia työmarkkinoita verrataan usein ruotsalaisiin. Maassa ei ole lakiin kirjattua yleissitovuutta niin kuin Suomessa, mutta käytännössä sitä kuitenkin vapaaehtoisesti noudatetaan. Osittain tästä syystä työntekijöitten ja varsinkin työnantajien järjestäytyminen on korkeaa. Työehtosopimusten kattavuus on keskimäärin 90 prosentin luokkaa.

Miksi ruotsalaiset työnantajat haluavat noudattaa yleissitovuutta? Ruotsalaiset arvostavat työehtosopimusten tuomaa työrauhaa. Työntekijöillä on siellä myös neuvotteluvoimaa, jota työnantajat pelkäävät. Suomessa lakiin sidottua yleissitovuutta ehkä tarvitaan, koska luottamusta ei neuvotteluosapuolilla ole. Yleinen käsitys on, että naapurissamme palkansaajien ja työnantajien välit ovat paremmat kuin meillä. Toisin kuin meillä, yhteisymmärryksessä valtio on haluttu ehdottomasti pitää erossa työmarkkinakysymyksistä- ja ratkaisuista. Suomessa taas työnantajaliitot kannustavat hallituksia tekemään ratkaisuja heidän puolestaan.

Mikäli työmarkkinakriisiltä halutaan välttyä, olisi ryhdyttävä neuvottelemaan ja sopimaan. Milloinkaan ei demokraattisessa valtiossa synny mitään hyvää sanelemalla ja pakottamalla. Oman yli neljännesvuosisadan työmarkkinaneuvottelukokemuksen perusteella ratkaisu yleensä löytyy. Ruotsissakin on päädytty nykyiseen työmarkkinamalliin diskuteeraamalla ja vuosikymmenten hiomisella.

Riikka Purra syyttää palkansaajapuolta valehtelemisesta, vääristelystä ja uhkailemisesta. Jos asenteet ennen neuvotteluja ovat tällaiset, eivät edellytykset hyvälle neuvotteluprosessille ole kummoiset. Oletan työntekijäpuolella olevan kaikesta huolimatta neuvotteluhalukkuutta. Hallitus ei vain voi päättää neuvottelulopputulosta etukäteen. Työministeri Satonen kehuu Ruotsin työmarkkinamallia ja sanoo hallituksen esitysten sisällön tulevan sieltä. Miksi hallitus on valinnut vain työnantajille mieluisat asiat hallitusohjelmaan? Mihin unohtuivat ruotsalaisesta neuvottelukulttuurista työntekijöitten edustus yritysten hallinnossa, työntekijöitten tukintaetuoikeus sopimusten tulkintaerimielisyyksissä ja lupaus valtakunnan sovittelijan resurssien lisäämisestä?

Teollisuusliitto uhkaa Nestettä parin päivän työnseisauksella helmikuun alussa. Tuntuu pieneltä peliliikkeeltä. Todellisuudessa jalostamon alasajo kestää kolme viikkoa ja käynnistäminen saman verran. Ei mikään pikku juttu siis. Hallituksen olisi syytä vaihtaa strategiaa ja palata asiallisiin neuvotteluihin. Ay-liikettä uhataan sen perustoimintaedellytyksiin puuttumisella. Työntekijäpuolen toimenpiteet tullaan mitoittamaan sen mukaisesti. Ulospääsyä ei ole kuin neuvottelupöydän kautta. Vai palataanko taas Sipilän aikaisiin pakkolakeihin?

Lakien kautta säädetyt työehtoheikennykset heikennykset kävelevät kuitenkin hallitusta vastaan syksyllä, jolloin työehtosopimusneuvottelut alkavat. Sopimuksia ei synnyt, ellei lakiin kirjattuja heikennyksiä oikaista sopimuksissa. Se tietää vakavaa lakkosyksyä. Hyvällä syyllä voidaan kysyä, kestääkö Suomen talous kevään yleislakkoa ja syksyn lakkovyörytystä?

Esa Kanerva