25.1.2024
Tämä on referaatti ent. Suomenpankin pääjohtajan,
EU-komissaarin ja valtionvarainministerin Erkki Liikasen alustuksesta Tampereen
Työväenmuseon auditoriossa 24.1.2024.
”Stalinin varjosta Euroopan Unionin ja Naton täysjäseneksi”
Erkki Liikanen oli luvannut maalata isolla pensselillä
Euroopan ja Suomen historiaa Stalinin Neuvostoliiton ajasta Suomen sotien jälkeisiin
vaaran vuosiin, sotakorvauksien maksamiseen, teollistumiseen ja hyvinvointiyhtesikunnan
muotoutumiseen sekä vihdoin 1995 EU-jäsenyyteen ja vuonna 2023 Naton täysjäsenyyteen.
Ensimmäiseksi tietokilpailukysymys. Kuinka monta sotaa
Suomi on käynyt historian saatossa Venäjän tai sen perillisten kanssa? Vastaus on
43 kertaa. Uskomaton luku. Maailmalla arvostetaan tätä suoritusta ja selviytymistä.
Suomen Venäjää koskevilla mielipiteillä on merkitystä näitten kokemusten
perusteella
Henry Kissingerin mukaan Stalin oli hirviö, mutta
kansainvälisissä suhteissa hän oli mitä suurin realisti. Kärsimätön, terävä-älyinen
ja leppymätön. Yhdysvaltalainen historioitsija ja kirjailija Steven Kotkin
haastaa Kissingerin, näiden ominaisuuksien lisäksi Stalin oli hänen mielestään suuri
uhkapeluri.
Stalinin neljä suurinta uhkapeliä liittyivät maatalouden
kollektivisointiin ja kulakkien (varakkaat talonpojat) tappamiseen. Peli jatkui
puolueen ja armeijan puhdistamisella ennen II maailmansotaa. Teko oli järjetön
etenkin upseerien osalta. Riskialtis oli myös sopimus Hitlerin kanssa Euroopan
jaosta. Samoin Suomen talvisota oli suomalaisten puolustuksen aliarviointia.
Paasikivi pohti vuonna 1944 Kultarannassa. ”Meillä on
luotettu oikeuden ja oikeudenmukaisuuden voimaan. Historia ei näytä antavan
sille perustetta. Historiaa lukiessaan tulee pessimistiksi.” Hän jatkaa:
”Valtion toimivat valtion edun mukaan. Se on hirveää, verenpunaista.” Ja
Paasikivi jatkoi: ”Toistaiseksi ei ole löydetty mitään järjestelmää, joka
rajoittaisi valtion etua ja suojelisi muita valtioita sitä vastaan. Sen
rajoitus, sen suhde moraaliin, on kysymys, minkä ratkaisemisesta erityisesti
riippuu ensi kädessä pienten valtioiden tulevaisuus, mutta loppujen lopuksi myös
suurten ja koko ihmiskunnan menestys.”
Liikanen esitteli Paasikiven henkilöhistoriaa ja
saavutuksia. Hän oli pääministeri 1944-1946 ja presidentti kymmenen vuotta
vuodesta 1946 vuoteen -56 Kekkosen valintaan asti. Hän käynnisti prosessin,
joka johti Suomen Kansainvälisen valuuttarahaston jäseneksi 1948. Liittymiseen
liittyi diplomaattista taituruutta ja onnea. Paasikivi totesi, että halusimme
kääntyä länteen, ei itään, koska halusimme säilyttää itsenäisyytemme ja
vapautemme. Pitää muistaa, että Ruotsi ”uskalsi” hakea jäsenyyttä vuosia
myöhemmin kysyttyään ensin Neuvostoliiton mielipidettä. Sen jäsenyys toteutui vasta
1951. Ilman valuuttarahaston lainoja Suomi ei olisi kyennyt jälleen rakentamaan
maata. Raha eli lainat olivat aivan keskeinen asia maan sodasta selviytymisessä.
Ruotsi palkittiin jäsenyyden hakemisesta pääjohtajanimityksellä. Ivar Rooth valittiin
IMF:n pääjohtajaksi samana vuonna. Suomen koko sodan jälkeistä ulkopolitiikkaa säädellyt
YYA-sopimus solmittiin 1948. Neuvostoliitto
halusi sitoa Suomen Pariisin rauhansopimusta täydentäviin lisävelvoituksiin
länsiliukuman estämiseksi myös pitkällä tähtäyksellä. Paasikiven ansiosta Suomen
sopimus erosi mm. Puolan, Unkarin, Bulgarian ja Romanian vastaavista sisällöllisesti.
Suomi puolustaa maata hyökkäyksessä vain omalla alueellaan ja omin voimin.
Suomi kieltäytyi ns. Marshall-avusta. Se oli Yhdysvaltain rahoittama
Euroopan jälleen rakentamisohjelma. Neuvostoliitto suhtautui kielteisesti
ohjelmaan ja kielsi mm. Puolaa ja Tšekkoslovakiaa ottamasta sitä vastaan. Perinteinen
selitys Suomen kieltäytymiselle on ollut, että syyt olivat ulkopoliittisia.
Nyttemmin on selvinnyt, että myöskään Yhdysvallat ei ollut lopulta halukas tuen
myöntämiseen. Saimme vain kauniita sanoja ja tuen osoituksia. Norja sai 255
miljoonaa dollaria ja Tanska puolestaan 273 miljoonaa dollaria. Vastaavasti
Suomi maksoi sotakorvauksia 300 miljoonaa.
Seuraavaksi Liikanen nosti esiin K.A. Fagerholmin roolin
sodan jälkeisen Suomen pääministerinä. Hänen ensimmäinen hallitus toimi 1948-1950.
Fagerholmin hallituksen ohjelma puhui Suomesta Pohjolan vapaan valtiona.
Hallituksen tärkein tehtävä oli kansanvaltaisen valtiojärjestyksen lujittaminen.
”Valituille elimille on annettava työrauha ja oikeuslaitoksen riippumattomuus
on säilytettävä”, hän jyrisi. Hallitus täytti Paasikiven odotukset ja sai
kiitokset 1948:” Ilman teidän ja teidän puolueenne…..- ei maamme asioita
voitaisi johtaa perustuslakien, demokraattisen järjestyksen ja vapauden
mukaisesti..”
Seuraavaksi Liikanen käsitteli Euroopan hiili- ja
teräsyhteisön syntyvaiheita. Kaksi keskeistä henkilöä sen syntymisessä olivat
ranskainen talouspoliitikko Jean Monnet ja Ranskan ulkoministeri Robert
Schuman. Nämä kaksi visionääriä alkoivat työstää Monnet´n aloitteesta ajatusta
Euroopan yhteisöstä. Ranskan hallitus antoi 9.5.1950 Schumanin julistuksen. Siinä
ehdotettiin Saksan ja Ranskan kaiken hiili- ja terästuotannon asettamista
yhteisen korkean viranomaisen valvontaan. Tausta-ajatuksena oli, että jos kaksi
Euroopan vaikutusvaltaisinta valtiota hoitaisivat yhdessä kyseisten tuotteiden
tuotannon, sotia ei enää syttyisi. Robert Schumanin mukaan Eurooppa rakennetaan
konkreettisilla toimilla, jotka luovat de facto solidaarisuuden.
Kekkonen suhtautui alun perin penseästi läntisiin
talousyhteisöihin. Eikä Kekkosella ollut verkostojakaan ajaa Suomea lähemmäksi
niitä. Suomen tulevaisuudelle oli kuitenkin välttämättömyys käydä kauppaa niitten
kanssa. Kekkonen empi Neuvostoliiton pelosta. Britannian johdolla perustettiin
”vastavoimaksi” Ey:lle 1960 Efta. Siihen kuuluivat Britannia, Norja, Itävalta, Portugali, Ruotsi, Sveitsi ja Tanska vuonna. Suomi pääsi liitännäisjäseneksi Neuvostoliiton
luvalla, mikäli Neuvostoliitto saisi samat oikeudet kauppayhteenliittymässä kuin
Suomi. Asiasta sovittiin Kekkosen 60-vuotispäivillä railakkaissa tunnelmissa.
Suomen
mahdolliselle EU-jäsenyyden keskustelun aloittajia olivat 1990 Paavo Lipponen
ja Ilkka Suominen. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1991 liittymisasia sai
tulta alleen ja Suomi pääsi kuin pääsikin jännittävien vaiheiden jälkeen unionin
ensimmäiseen laajentumisaaltoon. Suomi haki jäsenyyttä 1992, jonka jälkeen
alkoivat yhdentymisneuvottelut. Jäsenyys toteutui vuoden 1995 alusta.
Presidentti Koivisto totesi, että on parempi saada paikka pöydässä, jossa
asioista päätetään ja jäsenyyttä tulee hakea ilman ehtoja. Vaikuttaminen
tapahtuu Suomen ollessa jäsenenä.
Liikanen
kertoi nuorena lähettiläänä usein kysyneensä, mikä on EU:n ydinajatus? Vastaus
oli, että voiman käyttö korvataan lain käytöllä. Euroopassa pitää olla yhteiset
instituutiot, Euroopan tuomioistuin on tärkeä. Päätöksenteon tulee olla
tehokasta, muttei hegemonista, tarvitaan määräenemmistöpäätöksiä eikä yhdellä
saisi olla veto-oikeutta. Nämä päätöksenperiaatteet eivät siis ole täysin
toteutuneet. Liikanen manasi sitä, että olisi pitänyt ajaa läpi nämä
periaatteet laajentumisvaiheessa, joka päätöksenteko mekanismi muuttuu tai
laajeneminen pysähtyy.
Kööpenhaminassa
sovittiin EU-jäsenyyden peruskriteereistä ja arvoista vuonna 2003. Jäsenyyttä
hakevalla maalla pitää olla instituutiot, jotka turvaavat ko. valtiossa vakaan
demokratian, oikeusvaltion, ihmisoikeudet ja kansallisten vähemmistöjen oikeudet.
EU oli käynyt samalta pohjalta keskustelun Espanjan ja Portugalin kohdella,
maat siirtyivät diktatuurista demokratiaan. Demokraattinen kehitys haluttiin
vakiinnuttaa.
Suuri
EU:n laajentuminen tapahtui vuonna 2004. Keski- ja Itä-Euroopan entiset
sosialistimaat maat hakivat ankkuria Euroopan Unionista. Kööpenhaminan
kriteerit tulivat vuonna 2004 liittyneiden maiden jäsenyyssopimuksiin. Tänään
Unkari haastaa tuolloin sovitun oikeusvaltioperiaatteen. Puola ei enää ole
vaarassa ajautua oikeusvaltioperiaatteen rikkojaksi ja hankauksiin EU:n kanssa.
Maaliskuussa
vuonna 1997 Bill Clinton ja Boris Jeltsin tapasivat Helsingissä. Jeltsin
edellytti, ettei yksikään entinen neuvostovaltio liity Natoon. Usa ei
suostunut. Presidentti Martti Ahtisaari totesi, että USA teki oikein pitäessään
Naton oven Suomelle auki. Lisäksi hän oli sitä mieltä, että niin kauan, kun
kukaan ei sano, ettei Suomi voi liittyä Natoon, Suomi voi säilyttää itsenäisen
asemansa ja työskennellä rauhankumppanuussopimuksen puitteissa sekä USA:n että
Venäjän kanssa. Naton huippukokouksessa Madridissa 1997 sovittiin, että Nato
laajenee kahdessa aallossa,1999 Puola,Tšekki ja Unkari pääsivät sisälle, vuonna
2004 Viro, Latvia, Liettua, Slovakia, Slovenia, Bulgaria ja Romania.
Alustuksessaan
Liikanen käsitteli myös Suomen Nato-jäsenyydenprosessin syntyä. Hänen
mielestään syitä maan nopeaan liittymispäätökseen oli oikeastaan kolme, kolme
P:tä, Putin loi uhan, people, uhka yhdisti kansalaismielipiteen ja politics,
päätöksenteko toimi laaja-alaisesti ja yhteisymmärrystä hakien. Toisin sanoen
Suomi haki taas paikkaa pöydästä, jossa päätökset tehdään.
Sodan
jälkeen Ukrainaa ei tule jälleen rakentaa sellaiseksi kuin se oli ennen sotaa,
vaan maa pitää modernisoida. Tarvitaan syvät reformit, joilla irrottaudutaan
neuvostoajan perinteestä. On rakennettava täysimääräinen demokratia, jolla on
vahvat instituutiot. Uudistukset tulee valmistella sodan aikana ja saada
voimaan heti sodan jälkeen. Oikeusjärjestelmä on uudistettava ja estettävä
oligarkkien rikastuminen. Tähän liittyy korruption vastainen viranomaisen
perustaminen ja vahva kilpailupolitiikka. Ukrainalle ei tule luoda oikotietä jäseneksi,
vaan jäsenyyskriteerit tulee täyttää.
Mikä
on Euroopan Unionin arvo ja arvot tällä hetkellä? Ukrainan sodan jälkeisen
maailman ei pidä antaa jakautua väärin. Venäjän hyökkäyssota tuomittiin maitten
äänten enemmistöllä, mutta maailman väestön enemmistöä edustavat maat
pidättäytyvät. Maailmassa on tärkeitä alueita, joissa globaali yhteistyö on
elinehto. Niitä ovat ilmastokysymykset ja lajien monimuotoisuus. EU:n sisällä
ei tule sallia kompromisseja, jos kysymys on oikeuslaitoksesta tai
keskustellaan arvoista. Esimerkkinä tässä on Unkari. Ukrainan jäsenyyshakemuksen
käsittely voisi taas olla momentum, jolloin voitaisiin tehostaa EU:n
päätöksentekoa ja vaatia uudistuksia päätöksentekomekanismiin?
Alustuksen
perusteella voisi ehkä vetää johtopäätöksen, että historia opettaa ymmärtämään
sen, että tulevaisuus yllättää useimmiten meidät. Historia ei toteudu tai
toista itseään juuri sillä tavalla kuin se aiemmin tapahtui. Mutta historialla
ja nykyhetkellä on yhtymäkohtia ja analogioita, kristallipallo se ei kuitenkaan
ole. Stalin oli Neuvostoliiton diktaattori viime vuosisadalla, Putin tänään. Käyttäytymisestä
voi löytää yhtäläisyyksiä ja syitä Venäjän imperialismiin. Suomen kansa on
oppinut historiasta läksynsä, että Venäjän kanssa pitää olla aina hereillä ja ettemme
saa jäädä maailmassa maan kanssa yksin.
Esa
Kanerva
