Hyvinvointialueet valtion renkeinä

                                                                                                                                               23.2.2024

Tämä blogini pohjautuu hallintotieteiden tohtori ja kuntatutkija Jenni Airaksisen eiliseen alustukseen Toveriseuran tilaisuudessa. Maakunnat ovat nykytilassaan pitkälti valtion renkejä ja käskyläisiä. Kolme ministeriötä paimentaa maakuntia tiukassa otteessaan, nimittäin valtionvarainministeriö, sisäministeriö ja sosiaali- ja terveysministeriö.

Ohjauskokonaisuus on pirstaleinen eikä ole oikein kenenkään hallussa. Rahaministeriö vahtii tietysti rahoitusta, sosiaali- ja terveysministeriön suhde kuntiin on etääntynyt, mutta maakuntiin lähentynyt, sisäministeriö käskyttää pelastusalaa. Kolme hallinnon alaa neuvovat, ohjaavat ja johtavat kukin omalla tavallaan. Tarjolla ei juurikaan ole kannusteita, paremmin on saatavilla keppiä ja saarnaa. Aitoa vuorovaikutusta ja keskustelua ei ole ministeriöitten virkamiesten ja hyvinvointialueiden johdon välille syntynyt. Vaikka suurin osa kuntia on tyytyväisiä päästessään eroon sosiaali- ja terveyspalveluista, uutena piirteenä on syntynyt kiistat kuntien ja hyvinvointialueiden kesken. Kahnauksia ja reviiririitoja on saatu aikaan kunnan palveluja karsittaessa.

Ohjauskokonaisuus on uudistettava ja selkiytettävä hyvinvointialuelaissa. Ohjauksen uudistaminen sisältää suurimmat uhat ja mahdollisuudet. Lainsäädännön tulisi mahdollistaa erilaisten alueiden oman näköisen kehittämisen, innovaatiot ja tutkimuksen.

Kuntajohtajat ovat kriittisiä yhteistyön toteutumiseen valtionhallinnon kanssa. Tavoitteiden asetannassa on ollut erimielisyyksiä ja työnjako tehtävien hoitamisessa on ollut epäselvää. On ollut erilaisia mielipiteitä toimintamalleista ja tiedonkulku takkuaa. Enemmistö aluevaltuutettuja katsoo myös, että työnjakokysymykset kuntien ja hyvinvointialueiden kesken on epäselviä. Toisaalta ei haluta myöskään palata entiseen kuntaperusteiseen malliin ja toisaalta isoille kaupungeille ei haluta mitään uusia erillisratkaisuja. Yhteistyö maakuntien ja kuntien välillä on kiistelyä, kumman vastuulle mikäkin tehtävä kuuluu. Kummatkin on huonossa taloudellisessa tilanteessa, jopa huonommassa kuin ennen uudistusta.

Nykyistä maakuntien tilannetta mietittäessä pitää pohtia, täyttyykö aluehallinnossa alueiden itsehallinto? Perusedellytys, vaaleilla valittu valtuusto toteutuu, mutta muut tunnusmerkit, ns. yleinen toimiala ja verotusoikeus ei. Rahoituskysymys on ratkaisematta, ajatellen itsemääräämisoikeutta verotusoikeus on itsehallinnon kannalta aika keskeinen asia. Hyvinvointialueet ovat muuttuneet säästöleikkureiksi ja aluevaltuutetut ovat menopäättäjiä vailla mahdollisuutta vaikuttaa tuloihin tai tehdä investointeja.

Maakuntien elinvoimaisuuden turvaamiseksi olisi ohjauskokonaisuus saatava kuntoon. Toivottavaa olisi, että maakuntien ja peruskuntien suhteet pysyisivät hyvinä. Hyvä kysymys on, miten kunnat saataisiin ajattelemaan kokonaisuutta ja lopettaisivat osaoptimoinnin ja kotiin päin vedon. Eikä pahitteeksi olisi koko järjestelmän sisäinen uudistaminen ja poliittis-hallinnollis-professionaalisen apparaatin pölyttäminen.

Lopuksi kevennyksenä, pitääkö olla huolissaan tulevista maakuntavaaleista? Kuka haluaa päättämään säästöistä ja supistuksista? Miten käy aluevaaliehdokkaiden tason? Relevantti kysymys sinänsä, huoli ehdokkaiden laadun putoamisesta ei taida olla adekvaatti, koska maakuntavaltuutettujen päätäntävalta tuntuu olevan kovin rajallinen ja koskee vain menoja. Tehtävässä voi pärjätä kokemattomampikin!

Esa Kanerva

Leikkauksia kansan valtakirjalla?

                                                                                                          15.2.2023

Mistä johtuu tällä hetkellä vallassa olevan poliittisen eliitin kovakorvaisuus? Kyllä Orpo ymmärtää ja Riikka Purra on jopa tunnustanut, että sosiaaliturvaleikkaukset sattuvat. Miksi eliitti ei kuitenkaan välitä, vaikka yli 15 000 uutta lasta putoaa köyhyyteen. Miksi demokratia ei puolusta heikompiosaisia?

Yhteiskuntamme on tällä hetkellä kuin linnunpesä. Minkä poikasen kaula kurkottaa korkeammalle, sille emo antaa ensimmäisenä, joka ei kykene taistelemaan itselleen syöntivuoroa, se jää muitten vahvempien jalkoihin.   

Ihminen on itsekäs olento. Tuntuu siltä, että jokainen ihminen, jokainen yhteiskuntaluokka, jok’ikinen ammattiryhmä ja puolue ajaa vain omaa etuaan. Ympärille ei katsota eikä taakse vilkuilla, saati yritettäisiin edes huomata lähimmäinen ja nähdä viikkoa pitemmälle. Kansalaisilla riittää hyväksyntää tälle asiantilalle, kaikki hyvin silloin kun minulla tai meillä on hyvä olla tässä ja nyt.  

Hylkääkö hyvinvointivaltiomme vähäosaiset? Demokratia ei sinänsä ole mikään ihmelääke köyhyyden torjumiseen, koska päätökset tehdään enemmistön priorisointien mukaan enemmistöpäätöksillä. Kokoomus ojaa hyväosaisten etua ja Persuille riittää maahanmuuttopolitiikan vastustaminen. Köyhän asia ei kurkota yhteiskunnassamme eduskuntaan asti. Paitsi vaaleissa. Päätöksien teossa tarvittaisiin muutakin kuin oman eturyhmän edunvalvontaa. Tarvittaisiin ripaus toisen ihmisen tai väestönosan saappaisiin astumista. Ja ihmisiltä yleensä solidaarisuutta ja toisen yksilön ymmärtämistä.

Petteri Orpo heiluttaa eduskunnan edessä kansan valtakirjaa. Kansan tahdon nimissä tehdään leikkauspolitiikkaa. Itse asiassa ei taida olemassa mitään kansan tahtoa eikä kansan valtuutusta. Orpo on vallassa vuoden 2023 demokraattisten vaalien lopputuloksen seurauksena. Miksi Orpo voitti vaalit? Ei välttämättä siksi, että Kokoomuksen ohjelma olisi ollut ylivertainen ja että se olisi ollut ”koko kansan tahto”. Sanna Marinilla oli paljon ihailijoita, mutta sangen monet korona-aikana toimeentulonsa ja työnsä menettäneet vihasivat häntä. Voidaan ajatella, että monet äänestivät Kokomusta siksi, että eivät halunneet Marinin persoonan jatkavan pääministerinä.  Äänestettiin oikeistopuolueita, koska vastustettiin Marinia. Onhan niitä syitä toki muitakin, esimerkiksi puolueen markkinointitaidot ja puheenjohtajan esiintyminen ennen vaaleja sovittelevana taloudesta huolestuneena isähahmona. Se vetosi kansaan paremmin kuin Marinin hyökkäävä, syyllisiä etsivä käsillä osoittelu.

Jos ei maan sisäisesti ole solidaarisuutta nähtävissä, ei sitä löydy maailmaltakaan. Niin kuin Paasikivi sanoi, jokainen valtio ja sen johtaja ajaa omaa etuaan. Trump sanoo suoraan, että Amerikka ensin. Meillä hokemaa kauhistellaan ja toisaalta naureskellaan. Pata kattilaa soimaa, kyllä meilläkin osataan. Halutaan houkutella ja imeä kehitysmaiden koulutettu työvoima työmarkkinoillemme, mutta toisaalta kehitysmaiden opiskelijoilta halutaan lukukausimaksut yliopistoissa. Rakennusalan noususuhdanteessa Suomea rakentamaan haalittiin väkeä raskaimpiin töihin ja kurjiin asunto-oloihin ympäri maailmaa, nyt heidät potkitaan tarpeettomina ulos maasta.

Miksi demokratian hyveet ovat niin vaikeita toteuttaa? Koska varallisuus kasautuu ja rikkaasta on vastenmielistä maksaa veroja sekä kartuttaa yhteistä kassaa. Kellä on rahat, sillä on valta. Jos rikasta alkaa pikkuisen heidän mielestään liikaa verottamaan, hän kääntyy kantapäillään ja poistuu maasta. Varakkaan mielestä solidaarisuus- tai ns. maastapoistumisvero ovat tasa-arvon vastaista. Vanha totuus oikeudenmukaisuudesta yhteiskunnassamme on hupeneva luonnonvara, oikeuden saaminenkin tuomioistumissa alkaa olla vain varakkaiden etuoikeus, johon keskiluokallakaan ei ole varaa. Ilmastotoimetkin hyväksytään niiltä osin, kunhan ei polttoaineveroa nosteta.

Taitaa Suomen kansalaisten yksituumaisuuden löytäminen olla enää ulkoisen uhan varassa. Demokratiassakin kansa ymmärtää, että parempi elää kansanedustuslaitoksen päätösten kanssa kuin vieraan sotilassaappaan kantapään alla. Muutoin ei kansan yksimielistä tahtoa taida löytyä.  

Demokratia ei takaa oikeudenmukaisuutta eikä millään hallituksella ole kansan tahtoa taskussaan.

Esa Kanerva

                                                                                                                                                       

Nahkurin orsilla tavataan

                                                                                                      9.2.2024

Petteri Orpon hallitus ei taida ymmärtää, että kansan yhtenäisyys on parasta turvallisuuspolitiikkaa. Maanpuolustustahto kumpuaa kansalaisen kokemuksesta, että hänellä on isänmaassa jotakin itselleen arvokasta puolustettavaa. Eripurainen kansa on resilienssiltään heikko.

Neljäkymmentäluvun poliitikot ja vuorineuvokset ymmärsivät kansan yhtenäisyyden tarpeen. Siitä on todisteena työnantajien 1940 antama ns. tammikuun julistus, "tammikuun kihlaus", jolla tunnustettiin ammattiliitot neuvotteluosapuoliksi työmarkkina-asioita koskevissa kysymyksissä. Osapuolet sopivat, että neuvotteluissa pyritään löytämään yhteisymmärrys neuvotteluteitse. Sopimuksen kätilönä toimi sosiaaliministeri, sosiaalidemokraatti Fagerholm. Taustalla oli tietysti ymmärrys ja pyrkimys kansakunnan eheyttämiseen traumaattisen sisällissodan jälkeen.

Kuusikymmentäluvun lopulla Kekkosen aloitteesta saatiin aikaan ns. Liinamaa ykkönen. Suomen talous oli tuolloin heikolla tolalla ja työttömyys kovassa nousussa. Presidentti katsoi, että vain yksimielisyydellä saadaan tilanne ratkaistua. Talous ja hinnat saatiinkin vakautettua. Liinamaasopimuksesta vuonna 1968 lähtien tehtiin ns. tupoja useita vuosikymmeniä aina vuoteen 2008 asti, jolloin työnantajat kieltäytyivät niitä tekemästä. Suomalainen hyvinvointivaltio rakennettiin keskeisesti tupojen avulla. Siinä valtio ja keskeiset työnantaja sekä työntekijäjärjestöt sopivat mm. palkoista, hinnoista, veropolitiikasta ja sosiaalipoliittisista kysymyksistä. Pitää muistaa, että Suomi eli nuo vuosikymmenet Neuvostoliiton puristuksessa ja poliittinen liikkumatila, esimerkiksi länteen oli ohut. Ilman yhteen hiileen puhaltamista emme olisi selvinneet. Laitavasemmisto odotteli kautta vuosikymmenien vain tilaisuutta horjuttaa kansalaisyhteiskuntaa. Tupojen avulla yhteiskuntaa rakennettiin hallitusti ja yhteiskuntarauhaa kyettiin ylläpitämään. Jokainen saattoi kuitenkin nähdä ympärillään yhteiskunnan palvelujen kehityksen ja taloudellisen vaurauden lisääntymisen. Vaadittiin malttia ja solidaarisuutta. Ja yhteistä tahtoa ja yhteisymmärrystä isänmaan edusta.

Yhdeksänkymmentäluvun alussa Neuvostoliiton hajotessa ja neuvostoviennin loppuessa kuin seinään, ei saatu aikaan ns. Sorsan sopimusta, jolla olisi leikattu palkkoja ja tehty maan sisäinen devalvaatio. Melkein tyystin on unohdettu, että maassa tehtiin tuolloin kuitenkin tuhansia paikallisia sopimuksia, joilla alennettiin palkkakustannuksia, työntekijät osallistuivat työpaikkojen pelastamiseen ja estivät työantajien konkurssiin ajautumisen. Kiperässä tilanteessa löydettiin yhteisymmärrystä puolin ja toisin neuvotellen, ei sanellen. Ay-liike tunnisti tilanteen poikkeuksellisuuden ja jousti, jousti rajusti.

Elämme vaaran vuosia. Silti vallantäyteydessään Orpon hallitus ei neuvottele. Tavoite on pistää ay-liike polvilleen. Palkansaajien sieluun ja yhteiskuntaan ollaan tekemässä sellaisia haavoja, etteivät ne hevin unohdu. Mihin se turvallisuuspoliittinen näkökulma on unohtunut? Putin nauraa partaansa Suomen tämän päivän sisäiselle riitelylle. Palkansaajapuoli on historiansa aikana käynyt niin monen mankelin lävitse, ettei tuskin Orpo saa sitä nöyrtymään. Edessä on iso kahnaus eikä se ole isänmaan etu. Eduskunta voi tietysti säätää millaisia lakeja haluaa, myös pakkolakeja työelämäkysymyksiin. Onko se viisasta, on eri asia. Huolestuttaa tuleva ennustettavissa oleva lakkosyksy, jos työelämäheikennykset viedään läpi. Voi olla, että hallitus aloittaa kiristämisen. Mikäli ammattiliitot jatkavat lakkoilua, kiristetään ruuvia edelleen. Mieleeni tulee uhkailu ay-maksujen verovähennysoikeuden poistolla.

Mikä neuvoksi? Joskus elämässä mennään vaikeimman kautta ja välttämättä lopputulos ei ole sellainen kuin oli tavoite. Ay-liike taistelee olemassaolostaan ja oikeutuksestaan. Kun on pää pölkyllä, ei siinä kovin rationaalisia ratkaisuja tule mieleen. Pistetään vastaan niin paljon kuin on rahkeissa varaa. Ja jälki on sen näköistä, että ”nahkurin orsilla tavaan”. Pelkästään aseet eivät isänmaalle riitä, tarvitaan yhtenäinen kansa puolustamaan Suomea.

Esa Kanerva

Jutan kampanjahyppy jäi lyhyeksi

                                                                                                          1.2.2024

Urpilaisen presidentinvaalikampanja näytti ulospäin viidentonnin juoksun loppukiriltä. Juttaa vietiin ympäri Suomea ja haastattelusta toiseen kuin iskelmätähteä lavalta toiselle juhannuksena. Nuorena näköjään jaksaa, välillä kävi ihan sääliksi naisen riepottelua. Puolen vuoden kampanja pyrittiin toteuttamaan parissa kuukaudessa. Eihän se onnistunut!

Presidenttiehdokas oli osaava ja ansioitunut, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Miksi homma meni niin kuin meni? Aivan aluksi haluan kiittää, ei kun ottaa esille, historian. Urpilainen jakoi puoluetta 2014 Seinäjoen puoluekokouksessa.  Antti Rinne tuuppasi tuolloin Jutan pois puheenjohtajan paikalta. Ay-siipi valtasi paikan. Moni demari muistaa vieläkin repivän kokouksen. Voi olla, että puolin ja toisin syntyi haavoja, jotka arpeutuvat hitaasti. Lindtmanin oli vaikea komentaa puolueen kaadereita ojennukseen ja rivejä suoraksi presidenttiehdokas Urpilaisen taakse. Samoin parit edelliset presidentilliset vaalit ovat menneet demareilta pipariksi. Kuusi vuotta sitten ehdokas vedettiin melkein arvalla, periaatteella, kuka uhrautuisi. Mustan Pekan sai Tuula Haatainen. Moni mielsi nämäkin vaalit samankaltaiseksi Sdp:n läpihuutojutuksi, varsinkin Jutan ehdokkuus oli suurelle yleisölle epävarmaa ja ilmassa viime metreille asti.

Kampanjassa tehtiin ehdokkaan eteen muodollisesti kaikki mahdollinen. Liiankin kanssa, Jutan kalenteri täytettiin aamusta iltaan kohtaamisia ja esiintymisiä. Osallistuin yhteen Tampereella. Suuhun jäi maku väkisin yrittämisestä. Formaatti toimi hienosti kuin robotti, into puuttui. Kun ei ole poltetta, silloin ei jää käteen oikeastaan mitään. TV-esiintymiset menivät hyvin, alun haparoinnin jälkeen. Alkuun meinasi iskeä päälle opettajan rooli ja runsaat toistot EU-kavereista sekä tapaamiset maailmalla. Vauhtiin päästyään Jutta taisteli ja toi Sdp:n agendaa esille ansiokkaasti

Maalinauha katkesi liian aikaisin. Viimeinen niitti presidentinlinnahaaveisiiin oli tuoreimmat silloiset gallupit. Jutalle luvattiin 6 prosenttia äänistä. Lukujen jälkeen äänestäjät alkoivat taktikoida. Halla-ahon kannatuksen nousu pelotti, hänen riemumarssinsa toiselle kierrokselle olisi torpattava. Kuka muu tahansa kunhan ei Jussi, oli monen ajatus. Ennusteissa Haavisto oli kahden kärjessä, vasemmistolaiset todennäköisesti äänestivät loppupeleissä häntä. Porvarin äänestäminen ei useimmille tulisi kysymykseen.

Urpilainen jatkaa nyt työtään Euroopan Unionin komissiossa. Hän teki kovan kampanjatyön, mahdottomaan ei hänkään pystynyt. Toisen kierroksen äänestys on sitten menossa ja demarille uusi valinta voi olla vaikeampi tehtävä kuin jollekin toiselle. Kattauskin on niukempi. Kumpaa äänestän? Big problem! Vanha vertaus tilanteesta on valinta ruton ja koleran väliltä. Kumman valinta olisi suurin piirtein linjassa omien arvojeni kanssa? Miten mies pystyisi työskentelemään Suomen puolesta ja ottamaan vastuuta suomalaisten turvallisuudesta? Professori vai ylioppilas? Ydinaseita maahan vai ei? Globaalisti ajatteleva vai Finland first? Siviilipalvelusmies vai korpraali? Hetero vai homo? Porvari vai vihreä? Pohdittavaa riittää!

Esa Kanerva