23.2.2024
Tämä blogini pohjautuu hallintotieteiden tohtori ja kuntatutkija Jenni Airaksisen eiliseen alustukseen Toveriseuran tilaisuudessa. Maakunnat ovat nykytilassaan pitkälti valtion renkejä ja käskyläisiä. Kolme ministeriötä paimentaa maakuntia tiukassa otteessaan, nimittäin valtionvarainministeriö, sisäministeriö ja sosiaali- ja terveysministeriö.
Ohjauskokonaisuus on pirstaleinen eikä ole oikein kenenkään hallussa. Rahaministeriö vahtii tietysti rahoitusta, sosiaali- ja terveysministeriön suhde kuntiin on etääntynyt, mutta maakuntiin lähentynyt, sisäministeriö käskyttää pelastusalaa. Kolme hallinnon alaa neuvovat, ohjaavat ja johtavat kukin omalla tavallaan. Tarjolla ei juurikaan ole kannusteita, paremmin on saatavilla keppiä ja saarnaa. Aitoa vuorovaikutusta ja keskustelua ei ole ministeriöitten virkamiesten ja hyvinvointialueiden johdon välille syntynyt. Vaikka suurin osa kuntia on tyytyväisiä päästessään eroon sosiaali- ja terveyspalveluista, uutena piirteenä on syntynyt kiistat kuntien ja hyvinvointialueiden kesken. Kahnauksia ja reviiririitoja on saatu aikaan kunnan palveluja karsittaessa.
Ohjauskokonaisuus on uudistettava ja selkiytettävä hyvinvointialuelaissa. Ohjauksen uudistaminen sisältää suurimmat uhat ja mahdollisuudet. Lainsäädännön tulisi mahdollistaa erilaisten alueiden oman näköisen kehittämisen, innovaatiot ja tutkimuksen.
Kuntajohtajat ovat kriittisiä yhteistyön toteutumiseen valtionhallinnon kanssa. Tavoitteiden asetannassa on ollut erimielisyyksiä ja työnjako tehtävien hoitamisessa on ollut epäselvää. On ollut erilaisia mielipiteitä toimintamalleista ja tiedonkulku takkuaa. Enemmistö aluevaltuutettuja katsoo myös, että työnjakokysymykset kuntien ja hyvinvointialueiden kesken on epäselviä. Toisaalta ei haluta myöskään palata entiseen kuntaperusteiseen malliin ja toisaalta isoille kaupungeille ei haluta mitään uusia erillisratkaisuja. Yhteistyö maakuntien ja kuntien välillä on kiistelyä, kumman vastuulle mikäkin tehtävä kuuluu. Kummatkin on huonossa taloudellisessa tilanteessa, jopa huonommassa kuin ennen uudistusta.
Nykyistä maakuntien tilannetta mietittäessä pitää pohtia, täyttyykö aluehallinnossa alueiden itsehallinto? Perusedellytys, vaaleilla valittu valtuusto toteutuu, mutta muut tunnusmerkit, ns. yleinen toimiala ja verotusoikeus ei. Rahoituskysymys on ratkaisematta, ajatellen itsemääräämisoikeutta verotusoikeus on itsehallinnon kannalta aika keskeinen asia. Hyvinvointialueet ovat muuttuneet säästöleikkureiksi ja aluevaltuutetut ovat menopäättäjiä vailla mahdollisuutta vaikuttaa tuloihin tai tehdä investointeja.
Maakuntien elinvoimaisuuden turvaamiseksi olisi ohjauskokonaisuus saatava kuntoon. Toivottavaa olisi, että maakuntien ja peruskuntien suhteet pysyisivät hyvinä. Hyvä kysymys on, miten kunnat saataisiin ajattelemaan kokonaisuutta ja lopettaisivat osaoptimoinnin ja kotiin päin vedon. Eikä pahitteeksi olisi koko järjestelmän sisäinen uudistaminen ja poliittis-hallinnollis-professionaalisen apparaatin pölyttäminen.
Lopuksi kevennyksenä, pitääkö olla huolissaan tulevista maakuntavaaleista? Kuka haluaa päättämään säästöistä ja supistuksista? Miten käy aluevaaliehdokkaiden tason? Relevantti kysymys sinänsä, huoli ehdokkaiden laadun putoamisesta ei taida olla adekvaatti, koska maakuntavaltuutettujen päätäntävalta tuntuu olevan kovin rajallinen ja koskee vain menoja. Tehtävässä voi pärjätä kokemattomampikin!
Esa Kanerva
