9.2.2024
Petteri Orpon hallitus ei taida ymmärtää, että kansan
yhtenäisyys on parasta turvallisuuspolitiikkaa. Maanpuolustustahto kumpuaa
kansalaisen kokemuksesta, että hänellä on isänmaassa jotakin itselleen arvokasta
puolustettavaa. Eripurainen kansa on resilienssiltään heikko.
Neljäkymmentäluvun poliitikot ja vuorineuvokset ymmärsivät kansan yhtenäisyyden tarpeen. Siitä on todisteena työnantajien 1940 antama ns. tammikuun julistus, "tammikuun kihlaus", jolla tunnustettiin ammattiliitot neuvotteluosapuoliksi työmarkkina-asioita
koskevissa kysymyksissä. Osapuolet sopivat, että neuvotteluissa pyritään
löytämään yhteisymmärrys neuvotteluteitse. Sopimuksen kätilönä toimi
sosiaaliministeri, sosiaalidemokraatti Fagerholm. Taustalla oli tietysti ymmärrys
ja pyrkimys kansakunnan eheyttämiseen traumaattisen sisällissodan jälkeen.
Kuusikymmentäluvun lopulla Kekkosen aloitteesta saatiin
aikaan ns. Liinamaa ykkönen. Suomen talous oli tuolloin heikolla tolalla ja
työttömyys kovassa nousussa. Presidentti katsoi, että vain yksimielisyydellä
saadaan tilanne ratkaistua. Talous ja hinnat saatiinkin vakautettua.
Liinamaasopimuksesta vuonna 1968 lähtien tehtiin ns. tupoja useita
vuosikymmeniä aina vuoteen 2008 asti, jolloin työnantajat kieltäytyivät niitä
tekemästä. Suomalainen hyvinvointivaltio rakennettiin keskeisesti tupojen
avulla. Siinä valtio ja keskeiset työnantaja sekä työntekijäjärjestöt sopivat
mm. palkoista, hinnoista, veropolitiikasta ja sosiaalipoliittisista
kysymyksistä. Pitää muistaa, että Suomi eli nuo vuosikymmenet Neuvostoliiton
puristuksessa ja poliittinen liikkumatila, esimerkiksi länteen oli ohut. Ilman yhteen
hiileen puhaltamista emme olisi selvinneet. Laitavasemmisto odotteli kautta
vuosikymmenien vain tilaisuutta horjuttaa kansalaisyhteiskuntaa. Tupojen avulla
yhteiskuntaa rakennettiin hallitusti ja yhteiskuntarauhaa kyettiin ylläpitämään.
Jokainen saattoi kuitenkin nähdä ympärillään yhteiskunnan palvelujen kehityksen
ja taloudellisen vaurauden lisääntymisen. Vaadittiin malttia ja solidaarisuutta.
Ja yhteistä tahtoa ja yhteisymmärrystä isänmaan edusta.
Yhdeksänkymmentäluvun alussa Neuvostoliiton hajotessa ja neuvostoviennin
loppuessa kuin seinään, ei saatu aikaan ns. Sorsan sopimusta, jolla olisi
leikattu palkkoja ja tehty maan sisäinen devalvaatio. Melkein tyystin on
unohdettu, että maassa tehtiin tuolloin kuitenkin tuhansia paikallisia
sopimuksia, joilla alennettiin palkkakustannuksia, työntekijät osallistuivat
työpaikkojen pelastamiseen ja estivät työantajien konkurssiin ajautumisen. Kiperässä
tilanteessa löydettiin yhteisymmärrystä puolin ja toisin neuvotellen, ei
sanellen. Ay-liike tunnisti tilanteen poikkeuksellisuuden ja jousti, jousti
rajusti.
Elämme vaaran vuosia. Silti vallantäyteydessään Orpon hallitus ei neuvottele. Tavoite
on pistää ay-liike polvilleen. Palkansaajien sieluun ja yhteiskuntaan ollaan
tekemässä sellaisia haavoja, etteivät ne hevin unohdu. Mihin se
turvallisuuspoliittinen näkökulma on unohtunut? Putin nauraa partaansa Suomen
tämän päivän sisäiselle riitelylle. Palkansaajapuoli on historiansa aikana
käynyt niin monen mankelin lävitse, ettei tuskin Orpo saa sitä nöyrtymään.
Edessä on iso kahnaus eikä se ole isänmaan etu. Eduskunta voi tietysti säätää
millaisia lakeja haluaa, myös pakkolakeja työelämäkysymyksiin. Onko se
viisasta, on eri asia. Huolestuttaa tuleva ennustettavissa oleva lakkosyksy, jos
työelämäheikennykset viedään läpi. Voi olla, että hallitus aloittaa
kiristämisen. Mikäli ammattiliitot jatkavat lakkoilua, kiristetään ruuvia
edelleen. Mieleeni tulee uhkailu ay-maksujen verovähennysoikeuden poistolla.
Mikä neuvoksi? Joskus elämässä mennään vaikeimman kautta ja
välttämättä lopputulos ei ole sellainen kuin oli tavoite. Ay-liike taistelee olemassaolostaan
ja oikeutuksestaan. Kun on pää pölkyllä, ei siinä kovin rationaalisia ratkaisuja
tule mieleen. Pistetään vastaan niin paljon kuin on rahkeissa varaa. Ja jälki
on sen näköistä, että ”nahkurin orsilla tavaan”. Pelkästään aseet eivät
isänmaalle riitä, tarvitaan yhtenäinen kansa puolustamaan Suomea.
Esa Kanerva
