Muistopuhe sedälleni Veikolle

                                                                                                                                         

                                                                                                                                       

                                                                                                                                   

                                                                                                

                                                                                                                                          31.8.2024

  

Setäni Veikko on kuollut. Tulevaisuudesta emme tiedä mitään. Menneisyyttä ja Veikon elämää voimme kiitollisina muistella. Karjalan evakon pitkä taival kotiseudultaan Viipurin Tienhaarasta on päättynyt.

En tiedä tarkalleen, minkä ikäinen olin viisikymmentäluvulla Hyvinkään Nopossa jouluna. Sellainen välähdys minulla on kuitenkin siitä joulusta, että muistan Veikon tulleen hymyilevän ja arvoituksellisen ilmeen kanssa. Hän kertoi joulupukin olevan tulossa ja vanha on, ainakin sata vuotta. Jälkeen päin kuulin pukin olleen joku Räikkönen naapurista. Täydestä meni!

Ajallisesti edeten muistan Veikon joskus vuonna 1959 tuoneen puukuorman vanhempieni omakotityömaalle. Auton merkki oli varmaan muistikuvieni mukaan venäläinen Katz. Jotenkin tapahtuma vain jäi mieleeni.

Lukuisat olivat kesälomaretket, jotka perheemme vietti keskenään. Jälkeenpäin ajatellen jotenkin huvittavaakin. Vanhoilla Mossen-rämillä piti ahnehtia mahdollisimman kauas, ei Eurooppaan tietenkään, vaan Norjaan ja Ruotsiin. Tiet olivat tekeillä olevia huonoja ja stromboolia. Renkaita paikattiin ja pinna oli kireällä. Aina mentiin eteenpäin.

Haluan kertoa seuraavan kokemuksen. Veikko oli Tampellan johtajien autokuski, varmaan kuusikymmentäluvulla. Kerran otti minut mukaan valmistelemaan herrojen juhlia Tampellan edustushuvilalle. Olin polleata poikaa istuessani dollarihymyn kyydissä ja hän esitteli saunaa lämmitelleessään paikkoja. Tarjosi limsaa.

Seuraava lämmin kokemus oli yhteistyömme Tarjanne-laivalla. Olin siellä töissä ja tarjosin toimitusjohtajalle Veikkoa timpurina korjaamaan vanhan rouvan vaikeita ovien asennuksia. Homma meni hienosti maaliin.

Veikko oli aktiivinen eläkeläinen vaimonsa Martan aikaisen poismenon jälkeen v. 2005. Hän toimi niin Karjala-seurassa kuin Eläkkeensaajissa. Ja matkusteli. Myös yhteiset sosialidemokraattiset arvot yhdistivät meitä.

Veikon siirryttyä Taatalan palvelutaloon, yhteydenpitomme oli tiivistä. Soitto oli yhteinen harrastuksemme. Veikko oli itseoppinut taitava hanuristi. Muistan Veikon soittaneen minulle joskus 60-luvulla marssin ”Muistoja pohjolasta”, hän soitti sen erinomaisen hyvin korvakuuosta. Se oli hänelle aina pakollinen ohjelmanumero ja toivomus tavatessamme. Iloinen ja tyytyväinen hymy palkitsi joka kerta sen soittaessani.

Veikko sai elää pitkän elämän. Kiitollinen pitää olla siitä, vaikka halvauksia ja kaikkea muuta kremppaa oli vanhemmiten, järki kulta toimi lähes loppuun asti, vaikka puheen tuottaminen oli vaikeata.

Muistan Veikkoa kiitollisena isällisenä hahmona ja suvun vanhimpana! Kiitos Veikko elämästäsi!

Esa Kanerva

"Ollos poika huoleton"

 

                                                                                                                                 

                                                                                                           

                                                                                                                                             25.8.2024

Tulipa heinäkuussa kierreltyä katselemassa kotimaan maisemia. Tuli jälleen huomatuksi, että Suomi on alueeltaan suuri maa. Pohjois-Suomesta ajettaessa kohti etelää itärajaa seuraten konkretisoituu Suomen pitkä maaraja Venäjän kanssa. Hyväkuntoinen kuutostie kulkee Kajaanista Joensuun kautta Lappeenrantaan. Poikkesin ihan rajan lähellä Parikkalassakin. Kaunista seutua. Itärajan ja Venäjän läheisyyden tuntee sielussaan. Venäjänkieliset, yhä paikallaan olevien maantieopasteet ja kauppojen kyltit muistuttavat menneistä idänsuhteista. Venäläisiin törmää enää harvoin.

Mieleen juolahti sitten käydä katsomassa Vekaranjärven varuskuntaa. Olin siellä viisikymmentä vuotta sitten alokkaana juoksemassa pitkin mäntykankaita. Ajattelin muistella menneitä ja käydä ”sotkussa” juomassa kahvit. Sama mutkainen, kymmenien kilometrien pituinen pikkutie Kouvolasta Tuohikotin kautta sinne vei. Yllätys oli suuri perille saavuttaessa. Koko laaja varuskunta-alue oli aidattu korkealla teräsaidalla ja sisäänpääsy oli puomitettu. Vierailijat ohjattiin komendantin toimistoon ennen porttia. Kävin esittämässä asiani rouva komendantille. Hän totesi ykskantaan, että puolustusvoimain kaikilla alueilla on tällä hetkellä turvataso B, joka tarkoittaa sitä, että sisäänpääsyyn vaaditaan kutsu. Valitan!

Kahvitta jääminen ei yhtään harmittanut. On hyvä, että käytännöt ovat muuttuneet ja Nato-Suomessa ollaan hereillä. Viisikymmentä vuotta sitten ei ollut risuaitaakaan varuskunnan ympärillä eikä muistaakseni mitään porttialuettakaan. Juoksuhaudat ja poterot kyllä kaivettiin pohjois-eteläsuuntaisesti kohti itää. Sanallakaan ei kuitenkaan mainittu Venäjää tai venäläisiä. Hyökättiin ja taisteltiin sinisiä ja keltaisia vastaan. Armeijankin oli sopeuduttava poliittisiin, Kekkosen ajan realiteetteihin ja idänsuhteiden teatteriin. Niin ne ajat muuttuvat!

Ympyrä on sulkeutunut. Viime vuosisadan alun huonoista idänsuhteista suomettumisen kauden jälkeen on palattu normaaliin. Venäjä on aggressiivinen ja imperialistinen naapuri edelleen. On aina ollut, Kekkosenkin aikaan suomalaiset vannoivat ystävyyttä käsi nyrkissä housuntaskussa. Ainakin huomattava enemmistö kansaa lukuun ottamatta kommunismiin höyrähtäneitä. Aina osa kansasta on vietävissä jonkun asian tai ideologian taakse. Sama nähdään tänäkin päivänä. Lukija voi itse nimetä Suomen nykyiset opportunistit, politiikassa tilaisuutta hyödyntävät valopäät.

Demarit voivat syystä kiitellä toisiaan, jos muut eivät ole sitä huomanneet, sodan ja sodan jälkeisen Suomen pelastamisesta. Oikeastaan kaksi suurmiestä ja sen ajan poliitikkoa sodan aikana ja demarit kansallisesti sodan jälkeen. Presidentti Risto Ryti ja moninkertainen ministeri Väinö Tanner. He myös kärsivät suoraselkäisyydestään ja tuomittiin sotasyyllisinä, toisin sanoen uhrattiin kansakunnan pelastamiseksi miehitykseltä. Voittajan oikeudella! Rauhansopimuksen jälkeen demarit torjuivat kommunistit paikallisesti puolueosastoissa ja työpaikoilla.

Venäjän suhteissa toivon vallassa olevilta Paasikiven otteita. Otetaan tosiasiat huomioon ja pidetään kansallisesta itsemääräämisoikeudesta kiinni, mutta Venäjä ja sen politiikka ja käyttäytyminen pitää ymmärtää ja ottaa huomioon. Se tosiasia ei ole muuttunut miksikään Natosta huolimatta.

Pakolaisen poikana minut kasvatettiin kaunistelematta vihaamaan ”ryssää”. Isäni suku karkotettiin Tienhaarasta, n. 50 km nykyisestä rajasta. Sitä ei isäni antanut koskaan anteeksi, saati antanut minkäänlaista ymmärrystä. Sen päälle tuli tietysti kahden sodan rasitukset. Toisen polven evakkona ymmärrän isäni mielipiteet, mutta en ole ottanut isäni kokemaa itselleni rasitukseksi. Sen sijaan olen kiinnostunut Venäjästä ja sen historiasta.

Suomen kohtalon kysymys on edelleen, miten ja millä keinoin tulisi Venäjään suhtautua. Se lienee tullut selväksi, että Putin kunnioittaa vain voimaa. Kyllä diplomatiallakin pitää olla sijansa. Sotahan on diplomatian jatke tai sen epäonnistuminen. Kansallisesti pitää suhtautua ääriliikkeisiin tiukasti niin kuin on oikein tehty. Emme saa sallia viime vuosisadan opetuksella ”akateemisia karjalaseuroja” emmekä natsiliikettä. Demokratiamme on toistaiseksi vahvoilla ja se kestää politiikan nykyiset pelottelijat ja kehityksen jarrumiehet.

Esa Kanerva

Lisää empatiaa yhteiskuntaan

    

 

                                                                                                       

                                                                                                                      

                                                                                                                                       17.8.2024

Mikä meitä ihmisiä vaivaa? Emme osaa myötäelää tai yhtään samaistua lähimmäisemme elämäntilanteisiin. Emme kunnioita yhteiskunnan pelisääntöjä, jotka ovat tehty kaikkien ihmisten turvaksi ja viihtyvyydeksi. En väitä, että empatian puute olisi juuri tämän ajan ilmiö. Jotenkin se tässä itsekkyyden yhteiskunnassa pistää nyt silmään. Emme kunnioita toisen omaa, saati yhteiskunnan omaisuutta. Esimerkkinä Pispalan uusi silta. Heti töhrittiin. Liikenteessä tapahtuu järkyttäviä ohituksia ja jalankulkijan on syytä olla suojateilläkin varuillaan. Olisiko mitenkään mahdollista, että edes noteeraisimme ajatuksen tähän lähimmäistemme huomioon ottamiseen yhteiselossamme niin koulussa, perheissä ja työelämässäkin.

Yhteiskunnallinen ilmapiiri on tärkeä signaali ja heijastuu kansalaisten käyttäytymiseen. Jos maata johdetaan kovaotteisesti unohtaen esimerkiksi köyhien hädän ja kohtelun, asenneilmapiiri kovenee kautta linjan. Ihmisiä johdetaan ylhäältäpäin ja edestä. Jos ei lähimmäisen hätä kosketa maamme johtohenkilöitä, miten siltä voisi odottaa kansalaisilta.

Vanhukset ovat tämän yhteiskunnan häviäjiä. Eikö nuorempi ihminen ymmärrä totuutta, että tänään nuori, huomenna vanhus. Tietenkin meistä jokainen on syntipukki, kuka voi väittää tehneensä kaikkensa vanhenevien omaisten hyväksi. Yhteiskunta rakentaa nyt ikäihmisten hoitoa ja hoivaa omaisten, lähinnä lasten empatiakyvyn varaan. En ole kovin optimisti. Mutta ei ole toiveikas nuortenkaan tulevaisuudenkuva. Kun ikää tulee ja toimintakyky heikkenee, nuorella ei kannata olla suuria tulevaisuuden odotuksiakaan auvoisasta vanhuudesta. Myötäelävän hoivan sijasta saat kylmää kyytiä, passituksen vankeudenkaltaisiin oloihin neljän seinän sisälle tai vanhusten kommuuniin.

Aivan järjettömiin mittasuhteisiin on paisunut koulukiusaamisilmiö. Säälittä ja kärjistäen toista ihmistä, nuorta, lasta, toiset lapset rääkkäävät porukalla jopa fyysisesti. Lätkitään turpaan, kuvataan uhri housut kintuissa ja levitetään sanomaa somessa. Pahimmassa tapauksessa iskemällä puukkoa selkään. Onko tämä todellista? Ei minkään näköistä myötätuntoa kiusattua kohtaan, leikitään gangsteria. Joku amerikkalainen psykologi sanoi, kasvatan Yhdysvaltain presidentin tai suurimman rikollisen. Väite ei taida olla ihan nykykäsityksen mukainen, ajatus on mielestäni kuitenkin oikeansuuntainen. Empatiakyky opetetaan kotona, kodin vastuuta arvoista ei voi väistää.

Jatkuvasti lehdissä valitetaan some-kiusaamisesta. Levitetään perättömiä, mitä härskimpiä väitteitä, julkisuuteen ilman mitään rajoja. Onko näiden kirjailijoiden mahdotonta ajatella ja samaistua siihen henkiseen kärsimykseen, mitä uhri kokee? Maalitetaan ja tehdään porukalla hyökkäyksiä kohdetta vastaan. Uhrin on mahdotonta puolustautua tällaista vastaan. Miltä minusta itsestä tuntuisi vastaavassa tilanteessa?

Perhe on yhteiskunnan perusyksikkö. Sen pitäisi tuoda turvaa jälkikasvulle ja tuottaa yhteiskuntakelpoisia jälkeläisiä. Sitten lehdistä saadaan lukea, että aikuinen ihminen kiduttaa nelivuotiasta lasta. Lopulta lapsi kuolee. Kuvottavaa, kuinka ihminen on voinut irtautua näin totaalisesti inhimillisyydestä ja lapsen kokemasta todellisuudesta. Mitä lapsi koki hakiessaan turvaa ja pyytäessään raamatullisesti leipää saikin vanhemmalta kiviä. Kauhua, pakokauhua ja tuskaa! Miten aikuinen mies voi olla näin itsekeskeinen, raaka ja empatiakyvytön. Tällaista ei voi ymmärtää.

Rikkaita on yhteiskunnassamme. Kuinka paljon porua on kuultu solidaarisuusverosta, jonka maksaminen on varakkaalle pisara meressä heidän varallisuudessaan. Jos ihmisellä on miljoona, hän ei pysty enempää omiin tarpeisiinsa kuluttamaan, on mielipiteeni. Mitään olennaista lisäarvoa ei suuremmalla rahamäärällä saa elämäänsä. Tällä Suomen 10 prosentin rikkaimmalla väestönosalla ei ole myötätuntoa puutteessa olevia kohtaan. Päinvastoin, muutetaan vaikka kuinka kauas, että veroja ei tarvitsisi maksaa Suomeen. Tämä on sitä omistavan luokan isänmaallisuutta. Yhteiskunta on tarjonnut heille olosuhteet, koulutuksen ja työvoiman rahantekoon. Kovasydämisyyttä, sanoisin minä, tunnepuolen köyhyyttä.

Maahanmuuttoon liittyvät globaalien ongelmien ratkaisuvaihtoehdot pitävät silmään perussuomalaisten politiikassa. Suomen rajojen sisällä olevat ihmiset ansaitsevat ihmisarvon, maailman muut hätää kärsivät painukoot hel----iin. Eihän ajattelu ja arvot voi mielestäni ihmisarvon kohdalla mennä näin. Persut ovat oikeassa siinä, ettei Suomi voi olla koko maailman sosiaalitoimisto, mutta tosihädässä pitää ihmistä auttaa. Esimerkkinä juutalaiset 30-luvun lopun maailmassa. He pakenivat silloin tyranniaa, mutta monet maat eivät suostuneet ottamaan heitä vastaan. Nyt podemme huonoa omaa tuntoa tietäen poistorjuttujen kohtalon natsien keskitysleireissä.

Kylmää kritiikkiä sataa työttömien saamista korvuksista ja toimeentulotuesta. En kadehtisi, noilla tuilla eläminen on hengissä selviämistä. Vaihtaisiko joku työssä käyvä osaansa puoleksi vuodeksi pelkillä korvauksilla elävän kanssa? Kovin monia halukkaita ei varmaan löytyisi, kyllä se näitten korvausten ja tukien taso on julkisesti tiedossa. Kadehtia ja mollata kuitenkin pitää. Ihmettelen. Sama pätee kehitysapuun. Perussuomalaiset kertovat kyllä auliisti, että ihmisiä pitäisi auttaa siellä, missä he asuvat. Sitten he vaativat kehitysavun lakkauttamista tai suuria leikkauksia. Kuinka ristiriitaista!

Maailmasta ei taida tulla paratiisia meidän elinaikanamme, tuskin milloinkaan. Kaikkien elämää kuitenkin helpottaisi myötäelämisen taito, ripaus kykyä astua toisen ihmisen saappaisiin. Kenties monet pahat teot saattaisivat jäädä tekemättä. Vai höyläytyykö kyky empatiaan evoluution rattaissa katoavaksi luonnon varaksi ihmisten välisissä suhteissa? Aika ikävä tulevaisuuden skenaario ja visio maailmasta, jossa vallitsee viidakon lait.

Esa Kanerva

Näytetään "närhenmunat" kuntavaaleissa

 

                                                                                                                         

                                                                                                                                                                   

                                                                                                                                         7.8.2024

Suomalainen vehreä kesäluonto on täydellinen vastakohta kotimaassa tällä hetkellä harjoitettavalle politiikalle. Kesä on tarjonnut aikaa pohtia, kaivaa tilastoja ja kerätä materiaalia tulevia blogeja varten. Tässä ensimmäisessä loman jälkeisessä kirjoituksessa on hyvä arvioida hallituksen politiikan nykymenoa. Suomihan luvattiin laittaa pikavauhtia kuntoon, laihduttaa suomineidon liiat menot ja panna kansantalouden vyötärölihavuus aisoihin. Onko Orpo onnistunut? Onko talouden kuntoutuminen jo alkanut?

Hallituksen sosiaali- ja terveydenhuollon vastuuministerit, sosiaali- terveysministeri Kaisa Juuso ja sosiaaliturvaministeri Sanni Grahn-Laasonen sysäävät kaiken syyn terveydenhuollon haaksirikosta edellisen hallituksen epäonnionnistuneen sote-uudistuksen niskoille. Vaikka hallituksen säästämisen ja näyttämisen pakko on syrjäyttänyt terveen järjen uudistuksen toteuttamisessa. Valtava uudistus olisi tarvinnut onnistuneen käynnistyksen, siihen tarvittavat rahat ja tietoon pohjautuvan palvelutarpeen suunnittelun. Kansalaisten luottamuskin järjestelmään olisi ollut ihan käypää valuuttaa. Koska kansalaiset eivät usko hyvinvointialueen palveluihin, köyhät jättävät itsensä hoitamatta ja vähänkin varakkaammat pakenevat yksityiselle puolelle. Terveysvakuutuksia myyvät vakuutusyhtiöt kiittävät ja parantavat tuloksiaan.

Iäkkäimmille ajat ovat kauheat. Tulevaisuuden usko on mennyt ja heitteille jättö pelottaa. Hallitus eli hyvinvointialueet eivät edes anna palvelulupausta siitä, että vanhukset saisivat tarvitsemansa palvelut niitä tarvitessaan. Palveluasuminen lopetetaan ja tilalle tarjotaan vanhusten kommuuneja. Hoivakodit ovat muuttumassa saattohoitoyksiköiksi. Sinne saatetaan päästä vain todella huonossa kunnossa. Orpo naureskelee ja toivottaa iäkkäille keskarilla hilpeitä vanhuusvuosia.

Tässä yhteydessä hallituksen arviointiin ei voi ottaa kuin muutaman kansantalouden mittarin. Mutta otetaan esille tärkeimpiä indikaattoreita. Hallituksen toimet ovat kuin elinkeinoelämän pelikirjasta tai toiveiden tynnyristä. Kuitenkin teollisuuden, kaupan, rakentamisen ja palvelusektorin odotuksia kuvaavat käyrät sojottavat alaspäin. Mitä ihmettä! Ymmärrän kansalaisten luottamuksen puutteen, en yritysten pessimismiä. Nythän pitäisi tehtaitten porskuttaa, koska Orpon hallitus pani työläiset ojennukseen ja lakkoaseen koipussiin.

Katsellaanpa työllisyyslukuja. Hallitus lupasi parantaa työllisyyttä. Työllisyysaste valuu pikkuhiljaa alaspäin, on mennyt jo vuoden. Itse asiassa työllisyysaste nousi koko ajan Marinin hallituksen ollessa vallassa, mutta positiivinen kehitys lakkasi kuin seinään nykyhallituksen hallitusneuvotteluihin asti. Lukuja ei tule ainakaan kaunistamaan hallituksen suunnitelmat irtisanoa hallinnon virastoista ja ministeriöistä tuhansia virkamiehiä. Hallinnosta on tarkoitus säästää hallituskauden aikana 400 miljoonaa euroa. Kun turvallisuussektori jätetään ulkopuolelle, muut tahot säästävät niidenkin edestä. Voi olla, että hyvin toimiviksi saadut verottajan palvelut muuttuvat puhelinvastaajan kuunteluksi ja virheitä joutuu korjaamaan useammin.

Asuntokauppa on yhä jumissa ja rakentamisen lisäksi moni muukin toimiala kärsii alkaen betonitehtaista kuljetuksiin. Yritykset ovat odottaneet hallitukselta tukitoimia, niitä ei ole kuulunut.

Jo nyt on viitteitä siitä, että monien arkea kurjistaneet toimet eivät ole purreet velkaantumiseen. Valtiontalouden tarkastusviraston mukaan velan ennustetaan kasvavan pitkällä aikavälillä. Miksi velkaantumista ei ole saatu taitettua. Talouden moottori on luottamus. Jos yrityksillä eikä kansalaisilla ole luottamusta Orpon hallitukseen, kansantalouden piristymistä saamme odottaa hallituksen vaihtumiseen asti. Turkulaiseen keski-ikäiseen setämieheen ei luota näköjään pankkimies, yrityspomo eikä Kalle-kuluttaja Hämeenkadulta.

Suomen talouden suunta ei ole esittelemilläni karkeilla mittareilla arvioiden kohentunut. Suomalaisia vaivaa synkkyys, vaikka kesä oli kohtuullisen kaunis, se ei ole mieltä piristänyt. Tämän päivän Hesarin pääkirjoitus neuvoo Orpoa lopettamaan kansalaisten pelottelun, hallituksen tekojen ja viestin sävyjen tulee muuttua, nyt ei enää tarvita maailmanlopun maalailua. Olen samaa mieltä.

Pian on kuntavaalit, silloin voi näyttää ”närhenmunat” protestimielessäkin hallituksen politiikasta. Valtion politiikka on valtion politiikkaa ja kunta- ja hyvinvointialuepolitiikka on omaansa. Mutta kyllä hallituspolitiikalla on ollut aina merkityksensä myös kuntavaaleissa.

Esa Kanerva