31.8.2024
Setäni Veikko on kuollut. Tulevaisuudesta emme tiedä mitään. Menneisyyttä ja Veikon elämää voimme kiitollisina muistella. Karjalan evakon pitkä taival kotiseudultaan Viipurin Tienhaarasta on päättynyt.
En tiedä tarkalleen, minkä ikäinen olin viisikymmentäluvulla Hyvinkään Nopossa jouluna. Sellainen välähdys minulla on kuitenkin siitä joulusta, että muistan Veikon tulleen hymyilevän ja arvoituksellisen ilmeen kanssa. Hän kertoi joulupukin olevan tulossa ja vanha on, ainakin sata vuotta. Jälkeen päin kuulin pukin olleen joku Räikkönen naapurista. Täydestä meni!
Ajallisesti edeten muistan Veikon joskus vuonna 1959 tuoneen puukuorman vanhempieni omakotityömaalle. Auton merkki oli varmaan muistikuvieni mukaan venäläinen Katz. Jotenkin tapahtuma vain jäi mieleeni.
Lukuisat olivat kesälomaretket, jotka perheemme vietti keskenään. Jälkeenpäin ajatellen jotenkin huvittavaakin. Vanhoilla Mossen-rämillä piti ahnehtia mahdollisimman kauas, ei Eurooppaan tietenkään, vaan Norjaan ja Ruotsiin. Tiet olivat tekeillä olevia huonoja ja stromboolia. Renkaita paikattiin ja pinna oli kireällä. Aina mentiin eteenpäin.
Haluan kertoa seuraavan kokemuksen. Veikko oli Tampellan johtajien autokuski, varmaan kuusikymmentäluvulla. Kerran otti minut mukaan valmistelemaan herrojen juhlia Tampellan edustushuvilalle. Olin polleata poikaa istuessani dollarihymyn kyydissä ja hän esitteli saunaa lämmitelleessään paikkoja. Tarjosi limsaa.
Seuraava lämmin kokemus oli yhteistyömme Tarjanne-laivalla. Olin siellä töissä ja tarjosin toimitusjohtajalle Veikkoa timpurina korjaamaan vanhan rouvan vaikeita ovien asennuksia. Homma meni hienosti maaliin.
Veikko oli aktiivinen eläkeläinen vaimonsa Martan aikaisen poismenon jälkeen v. 2005. Hän toimi niin Karjala-seurassa kuin Eläkkeensaajissa. Ja matkusteli. Myös yhteiset sosialidemokraattiset arvot yhdistivät meitä.
Veikon siirryttyä Taatalan palvelutaloon, yhteydenpitomme oli tiivistä. Soitto oli yhteinen harrastuksemme. Veikko oli itseoppinut taitava hanuristi. Muistan Veikon soittaneen minulle joskus 60-luvulla marssin ”Muistoja pohjolasta”, hän soitti sen erinomaisen hyvin korvakuuosta. Se oli hänelle aina pakollinen ohjelmanumero ja toivomus tavatessamme. Iloinen ja tyytyväinen hymy palkitsi joka kerta sen soittaessani.
Veikko sai elää pitkän elämän. Kiitollinen pitää olla siitä, vaikka halvauksia ja kaikkea muuta kremppaa oli vanhemmiten, järki kulta toimi lähes loppuun asti, vaikka puheen tuottaminen oli vaikeata.
Muistan Veikkoa kiitollisena isällisenä hahmona ja suvun vanhimpana! Kiitos Veikko elämästäsi!
Esa Kanerva
