24.11.2024
Selkäleikkauksestani on kulunut nyt reilu viikko. On lupa
istua puoli tuntia kerrallaan. En kerro tässä jutussani omasta sairaudestani, tiedän,
ettei sairaudet yleensä ketään kiinnosta. Toisin kuin luullaan ja kuinka usein
niistä jutustellaan. Laajennan näkökulmaa ja kerron, mitä ajatuksia ja
pohdiskelua sairastaminen yleensä herätti.
Tuntui aivan ihmeelliseltä, kuinka paljon selkäkipu kavensi
ajatusmaailmaa. Koko elämä keskittyi selviämään kivusta ja
liikkumisvaikeuksista. Unohtui harrastukset, ei pystynyt keskittymään oikein
mihinkään. Kirjasta saattoi lukea kappaleen, sivun kahlaaminen oli jo ylivoimainen
urakka. Tällainen käyttäytyminen on varmasti evoluution ja yksilön näkökulmasta
ihan järkevää. Elämää uhkaava vika tai vamma kannattaa sulkea mahdollisimman
paljon tietoisuuden ulkopuolelle. Henkiset voimavarat kannattaa keskittää suojelemaan
kehoa lisävammoilta tai vamman pahentumiselta. Kun miettii jokaisen askeleen
erikseen, todennäköisesti ei kaadu ainakaan niin helposti kuin huolettomasti askellellen.
Normaalit arkiaskareet tehdään ikään kuin luupin tai mikroskoopin alla,
keskittyen.
Sairastellessa joutuu makoilemaan aika paljon ajatustensa
kanssa. Näin pitkiä seisahtumisia ei normielämässä tapahdu, ei ainakaan minulla.
Kyllä se on totta, että tuo menneisyys alkaa kiehtoa ja vetää ajatuksia puoleensa.
Samalla hahmottuu elämän langan pituus ja se, että narun pää lähestyy
vääjäämättä. Se tietoisuus ei herättänyt pelkoa, pikemminkin tuli surkuteltua ihmisen
elämän lyhyyttä ja ihmisen osaa yleensä.
Sairaus aiheuttaa yleensä luopumista itselle tärkeistä asioista.
Samalla tulee pannuksi tärkeysjärjestykseen itselle merkitykselliset asiat.
Vedin oikeata jalkaa perässäni viimeiset kolme kuukautta ja liikkuminen oli
vaikeaa. Kyllä liikuntakyky on ihmisen tärkeimpiä aarteita. Elämä neljän seinän
sisällä on tylsää, ihminen on sosiaalinen eläin, joka tarvitsee kavereiden ja
ympäristönsä näkemistä ja kohtaamisia. Ja että terveys on ihmiselle tärkeintä,
ilman sitä ei ihmisellä ole mitään. Rahasta ja mammonasta huolimatta.
Kipeänä tulee punnittua ihmissuhteitaan. Kyllä ihminen on
maailmassa todella yksin, varsinkin sairastellessaan, ellei hänellä ole läheisiä.
Rakastava ja välittävä omainen on kultakimpale, jonka arvoa ei osaa kyllin
arjessa kiittää. Sairastaessa ihminen on yksin, niin yksin. Vielä karmeampi
kohtalo on lähteä täältä maailmasta ilman saattajaa. Voi kun ihminen nuorempana
tajuaisi tämän asian, oman kohtalonsa moni petaisi varmaan toisin.
Ammatti-ihmisenä sairaalasängyn pohjalla tulee seurattua myös
sitä, kuinka järjestelmä ja palvelu ympärillä pelaa. Sitten minun aikojeni 30
vuotta sitten, on tapahtunut sairaanhoidossa teknologinen murros. Jokaiseen
asiaan on olemassa jokin laite tai piippari. Leikkaussali muistutti jumbojetin
ohjaamoa. Jopa lentokoneen tarkistuslista ennen lentoon lähtöä oli kopioitu
käytäntöihin. Mieleeni jäi moneen kertaan toistettu sana, valmis, valmis,
tarkistettu. Mikä on teknisellä ylivoimaisuudella voitettu, siitä on ehkä jotakin
vuorovaikutuksessa menetetty. Sairaalavuoteen sijaus ei ole enää prioriteetti
lainkaan. Hoitajia ja lääkäreitä ei paljon ympärillä näe.
Yritän kipristellä ja laskea päiviä, koska saan ottaa rakkaan
haitarini syliini. Vielä kaksi viikkoa tulisi jaksaa odottaa. Ennen sitä käyn
hyväilemässä näppäimiäsi ja ajatuksissani kuulen ihania sävelkulkuja.
Joululaulujakin voisi tavoitella sisältäsi. Vielä pari viikkoa ja …..Onneksi
kokoukset voi nykyään hoitaa myös etänä, ensi viikolla valitaan edustajistossa Tampereen
demareitten ehdokas pormestariksi. Oma yhdistykseni, Toveriseura, ehdottaa kansanedustaja
Ilmari Nurmista. Saas kattoo, kuinka äijän käy!
Esa Kanerva
