2.11.2024
Otsikko viittaa vanhustenhuollon- ja hoidon kehitykseen Suomessa. En perkaa tässä jutussa kovin tarkasti viime vuosisadan kehityskulkuihin, vaan keskityn aikaan 1970-luvulta 2020-luvulle, joilta vuosilta minulla omakohtaista kokemusta työskennellessäni vanhusten parissa tai seuratessani läheltä vanhusten palveluita. Maailmassa erilaiset trendit ja kehityskulut näyttävät olevan graafisesti ympyröitä. Lähtöpisteestä palataan yleensä takaisin samaan pisteeseen, tosin aikaan ja toimintaympäristöön paremmin soveltuvin käsittein ja termein. Vanhusten hoiva lähtee maatalousyhteiskunnan perhehoivasta, jossa vanhus työskenteli voimiensa mukaan monen sukupolven yhteisössä ja palataan nykypäivän ylistettyyn perhehoitoon.
Aloitin hoitajan urani apuhoitajana seitsemänkymmentäluvun lopulla. Työskentelin koulusta päästyäni Helsingin Yliopistollisessa sairaalassa toista vuotta seitsemänkymmentäluvun lopulla. Sairaala palveli osaksi koko maata vaativissa erikoissairaanhoitoa vaativissa tilanteissa. Ongelma oli jo silloin vanhusten jatkohoitopaikkojen vähyys. Ei ollut mikään ihme, että vanhus odotti kotikuntaansa pääsyä puolisen vuotta. Iäkkäät eivät halunneet millään luopua sairaanhoitopaikastaan, johon he olivat jo laitostuneet. Monen itkun jälkeen ambulanssi otti muorin kyytiin ja vei kotikuntaan. Siellä odotti joko vanhainkoti tai terveyskeskuksen vuodeosasto. Yleisemmin terveyskeskus oli hoidon päätepiste, jossa sairaalamaisissa olosuhteissa vietettiin elämän loppuvuodet. Ei tämäkään ollut inhimillistä, koska sairaala on aina sairaala, kysymys oli pikemmin laitospakosta ja ihmisen sulkemisesta muun yhteiskunnan ulkopuolelle.
Aloitin urani Tampereella Koukkuniemen vanhainkodista, jossa työskentelin apuhoitajana noin vuoden verran. Sitten siirryin Marjatan sairaalaan, joka oli erikoislääkärijohtoinen vanhusten ja pitkäaikaissairaiden hoitoon erikoistunut yksikkö. Apuhoitajana en ehtinyt olla kauaa, koska siirryin jatko-opiskelemaan sairaanhoitajaksi Hämeenlinnaan. Valmistuttuani sairaanhoitajaksi ja sitten erikoissairaanhoitakasi, seurasin läheltä vanhusten hoivaa työntekijän perspektiivistä. Pisimmillään Kaupissa vanhus saattoi viettää jopa viitisentoista viimeistä elinvuottaan. Ikäihmisten kotihoitoa kyllä oli, mutta se palveli lähinnä hyväkuntoisia, lähes omatoimisia vanhuksia. Oli harvinaista, että kotihoito kävi samaa henkilöä katsomassa useamman kerran päivässä niin kuin nykyisin tapahtuu. Fysiatrista kuntoutusta kyllä annettiin, mutta sitä toteutettiin yleensä hoidon alkuvaiheessa ja ellei edistystä tapahtunut melko nopeasti, se lopetettiin. Ikäihmisten asuminen järjestettiin tuolloin siis sairaalassa. Omaiset yleensä vastustivat ”potilaan” siirtämistä kotiin ja laitostunut vanhus oli yleensä samaa mieltä.
Varsinainen mullistus tapahtui 1990-luvun lamassa. Valtion rahapulassa laitoshoito ajettiin alas ja mm. mielisairaalat lopetettiin lähestulkoon joka puolella. Potilaat siirrettiin ns. ”avohoitoon”. Vanhuksille perustettiin kiireen vilkkaa tuettua palveluasumista ja tehostettua palveluasumista. Mielestäni kysymyksessä oli puhtaasti kustannusten jakamisesta siten että ikäihminen otti suurimman osan hoitonsa taloudellisista kustannuksista. Ikäihminen joutui vuokraamaan oman asuntonsa palvelutalosta ja maksoi ruokansa, lääkkeensä ja kaiken muun ylläpitonsa toisin kuin sairaalassa. Muutoksen tavoitteet olivat ylevät. Lopetetaan ikääntyneitten epäinhimillinen asuminen sairaaloissa ja siirrytään kotihoitoon ja palveluasumiseen kodinomaisissa olosuhteissa.
Suurin piirtein tällä mallilla mentiin pitkälle 2000-lukua eri painotuksin. Kotihoito tuli entistä enemmän keskiöön ja alettiin henkilöstöpoliittisesti ottaa työntekijöistä kaikki irti. Digitalisointi otettiin avuksi toiminnan ja henkilöstön käytön optimoimiseksi. Hoidon hinnoittelua kiristettiin säännöllisesti ja kunnat rahastivat vanhuksen tuloista kaiken mahdollisen pientä käyttörahaa lukuun ottamatta. Omaisuutta ei tarvinnut realisoida, mutta oma tyhjä asunto piti vuokrata, koska siitä saatava tulo laskettiin ikäihmisen tuloiksi kaikesta huolimatta. Jos ei halunnut myydä, vaadittiin myymään huoneisto.
Soteuudistus toi 90-luvun kaltaisen murroksen ikäihmisten hoivaan. Hyvinvointialueet huomasivat, että lisääntyvän vanhusten määrän hoitamiseksi on tehtävä jotakin, koska rahat ja valtion rahoitus eivät riitä. Henkilöstöpula oli tekosyy ja viestinnällinen apukeino perustella asiaa. Kaikkiin tehtäviin on tulossa koulutettua työvoimaa, jos siitä maksetaan kohtuullinen ja oikeudenmukainen palkka. Hyvinvointialueet tekivät kiireessä lähes paniikkiratkaisuja. Hyvinvointialueet ajoivat tehostetun palveluasumisen ja vanhainkodit alas. Ollaan siirtymässä yhteisölliseen asumiseen ja perhehoitoon. Ajatuksellisesti vanhusten yhteisöasuminen, kolhoosiasuminen, tuntuu realistisesti ajatellen hyvin vieraalta. Dementit iäkkäät pannaan hoitamaan toisiaan ja perheasumista on tarjolla hyvin vähän. Perhehoidon paikat saavat vain hyväkuntoiset ja kävelevät vanhukset, mikäli niitä on tarjolla markkinoilla.
Veikkaan, että jatkossa omaiset pakotetaan yhä enemmän ottamaan vastuuta vanhempiensa hoidosta. Yhteiskunnassa, jossa kymmenet tuhannet perhekunnat elävät toimeentulotuella, tehtävä on ongelmallinen. Kelan ilmoituksen mukaan viime vuonna sai toimeentulotukea 387.000 ihmistä. On arvoitus, liikenee heiltä voimia omien vaikeuksiensa lisäksi huolehtimaan omista vanhuksistaan. Palataan lähtöruutuun eli ydinperheen vastuuta lisätään ja kun se onnistu, hoidon järjestämiskysymys on mielestäni avoin. Sanotaan, että maailma menee koko ajan eteenpäin ja ihmisten elämän olosuhteet paranevat. Tämä ei näytä koskevan yhteiskunnan haavoittuvampia ihmisiä, ikääntyneitä jäseniä. Meidän arvomme ikäihmisiä kohtaan näyttävät olevan aina ja iäisesti vinksallaan!
Esa Kanerva
