9.3.2025
Lapsi kauhoo päiväkodissa ruokaa lautaselta pöydälle ja hoitaja pyytää kauniisti pistämään sitä vain omaan suuhunsa. Mitä ajatella lapsen vastauksesta: ” Mutta kun minä en tykkää keitosta, minä lusikoin sen pöydälle”. Tai koululainen ei halua mennä kouluun, koska aamulla väsyttää. Tai nuoren mielestä ensimmäisen työpaikan palkalla ei tee mitään, paskaduunia. Jotkut aikuiset haaveilevat parisuhteesta, jossa on vain oikeuksia eikä velvollisuuksia. Tavattaisiinkin vain silloin kun itseä huvittaa. Pidättäydytään armeijasta, koska siellä täytyy noudattaa määräyksiä. Laajennetaan vielä mittasuhteita yhteiskuntien välisiin suhteisiin, America first – politiikka järkyttää maailmaa, tähän on tultu.
Ei tämä yksilökeskeisyyden esiin marssi ole tullut hetkessä. Se on ollut vuosikymmeniä jatkunut prosessi. Ottaakseni esimerkin Suomesta, itse vetäisin linjan tuonne 80-luvun puolivälin jälkeiseen aikaan. Tuli juppi-ilmiö ja salkun kanssa kävelevät kaksikymppiset liituraitamiehet Helsingin katukuvaan. Tehtiin rahaa mielikuvilla ja pankkilainoin rahoitetuilla yhtiöillä. Luotiin mielikuva yksilön kaikkivoipaisuudesta ja omnipotenssista. Kaikki on kiinni vain yksilön omasta taidosta ja erinomaisuudesta. Sitten tuli, sanoisin onneksi tässä mielessä, 90-luvun lama väliin. Se hillitse ihmisten uskoa yksilön rajattomiin mahdollisuuksiin. Saman kymmenluvun lopusta sama omaan napaan tuijottelu on vain kiihtynyt.
Amerikastahan trendit tulevat tänne viipeellä. Siellä yksilökeskeisyyden kehitys on johtanut yhteiskunnan räjähdysherkkään tilanteeseen. Puolueet ovat kaukana toisistaan ja kansalaisten usko demokratiaan hiipuu. Individualismille on Amerikassa pitkät perinteen aseenkantolupineen, mutta kun tällä hetkellä yksilön tai yksilöitten amerikkalaiseen unelmaan sekoitetaan uskonnollinen kiihko ja oikeassa oleminen, siitä ei hyvä seuraa. Miten siellä ollaan päädytty tähän tilanteeseen? Kyllä yksi merkittävä tekijä on sosiaalinen media. Se vahvistaa yksilön käsitystä oikeassa olemiseensa, algoritmit tarjoavat hänelle vain omaa käsitystä vahvistavaa tietoa. Kaikenlaiset huuhaaryhmät voivat levittää ”ilosanomaansa” valtavan nopeasti isoille massoille. Yksilö ei pärjää algoritmeille ja ajautuu omaan kuplaansa, ”narsistuu”.
Palatakseni tuohon alussa mainitsemaani päiväkotilapseen, hän käyttäytyy vanhemmiltaan oppimillaan käytösmallein. Yksilökeskeisesti ajattelevat vanhemmat todennäköisesti kasvattavat tavalla, jossa he peilaavat omat tarpeensa lapseen ja lapselta vaaditaan olla paras sekä menestyvä. Syntyy epäterve itsetunto ja puutteellinen myötäelämisen kyky. Lapsi voi oppia vaatimaan erityiskohtelua ja kokee olevansa koskematon myös kieltojen suhteen. ”Jos minua haluttaa kaataa vellit lattialle, minulla on siihen oikeus. Päiväkoti-ikäisen kohdalla voi käytöksen jotenkin ymmärtää, mutta miten aikuisetkin taantuvat yltiöyksilölliseen käytökseen! Se näkyy ja kuuluu työelämässä ja sosiaalisessa mediassa vihana, kateutena ja pahanpuhumisena.
Yksilökeskeisyys on tuttua politiikassakin. Puolueet ovat käsi päässä haaliakseen ehdokkaita. Talkoolaisia, kuten ennen sanottiin, ei löydy mistään. Vapaaehtoistyökin olisi enemmän kuin tekijöitä. Yhdistykset kärvistelevät jäsenkadon kanssa, ei tahdo saada vuosikokouksia pidetyksi. Tästä kärsivät kaikenlaiset yhdistykset ja toimijat. On heitetty mielipiteitä, että nämä saattavat olla viimeiset kuntavaalit, jotka perustuvat tällaisiin järjestelyihin. Demokratia ei toimi, jos ehdokkaita on yhtä paljon kuin on luottamuspaikkoja. Näinhän on käynyt jokusilla paikkakunnilla. Joka tapauksessa on paljon pohdittavaa, miten yksilöt herätellään kollektiiviseen vastuunottoon, edes äänestämällä. Pitäisikökö ottaa edesmenneen valtio-opin dosentti Pertti Timosen moneen kertaan ehdottama malli äänestyspakosta? Se on käytössä esimerkiksi Belgiassa, Australiassa ja Luxemburgissa. Pienellä pakolla voitaisiin pelastaa demokratia.
Esa Kanerva
